Sebastian Mehr -nimellä säveltänyt pianotaiteilija Brian Mehr on entinen balettipianisti Minneapolisista, jonka melankolisessa musiikissa voi aistia Chopinin ja Satien toivorikkautta. HIAP Suomenlinnan taiteilijaresidenssistä Porvooseen siirtynyt Mehr pitää studiotaan lokakuusta alkaen Taidetehtaalla, jonka residenssiin hän jätti hakemuksen vuosi sitten.

Venäjänjuutalaisen soitonopettajan kouluttama Mehr kasvoi maanviljelijäperheessä, jossa ainoa kosketus musiikkiin oli isoäidin vanha piano. Naapuri äkkäsi Mehrin kyvyt jo nuorena ja järjesti hänet soittotunneille. Jääkiekko oli kuitenkin viedä voiton musiikista, sillä Minnesotan luonnonolosuhteet ovat siihen otolliset. 

”Talvella kuin Siperia, kesällä kuin Toscana”, Mehr luonnehtii. Suomessa hän nauttii luonnonmaiseman pastellisiksi kuvailemistaan sävyistä, jotka kuitenkin ovat ”hienovaraisempia kuin Meksikon pastellit.”

”Kun katsoo vanhoja rakennuksia suomalaiskaupungeissa, ymmärtää välittömästi, miksi niiden värit ovat sellaiset kuin ovat. Valo täällä on erilainen kuin muualla. Uskon, että luonto ja sen väreihin sulautuminen on toiminut innoittajana rakennustaiteelle.”

Kotona Yhdysvalloissa Mehr asuu jaetussa taitelijaloftissa. Porvoossa häntä viehättää pikkukaupungin tunnelma.

”Minneapolisissa rauhallinen kirjanlukuhetki päättyy liian usein ammuskeluun.”

Ennen lähtöään Suomeen Mehr myi Schimmel-pianonsa. Hän kaipaa sitä päivittäin. Helpotusta tuo helsinkiläinen pienoiskonsertteja järjestävä soitinliike ja kulttuuriolohuone Steinway Piano Gallery, jossa Mehr on päässyt istahtamaan kosketinten äärelle ikävän äityessä oikein pahaksi.

”Taidetehtaalla minulla on käytössäni 66 neliön kaksikerroksinen ateljeekoti, studion ja asunnon yhdistelmä. Piano sijaitsee Taidehallin tiloissa, joten menen sinne aamuisin. Säveltämisen kannalta on kuitenkin ongelma, ettei piano ole käytettävissä jatkuvasti. Vaikka skandinaavisella designilla sisustettu asuin- ja työskentelytila on upea, eniten tarvitsisin sitä, että minulla olisi rauha istua instrumenttini ääressä kenenkään häiritsemättä.”

Mehr sanoo arvostavansa sitä, että Taidetehtaan residenssiin voivat hakea muutkin kuin visuaalisten alojen taiteilijat. Tilojen suunnittelussa visuaalisten taiteenalojen tarpeet ovat kuitenkin olleet ilmiselvä lähtökohta, hän huomauttaa.

”Juuri tänään istuin Taidehallissa ja yritin kirjoittaa kappaletta, kun sisään poikkesi kuusihenkinen seurue. Se on ongelmallista etenkin, kun samaan aikaan pohdin, mihin käyttäisin asuntoon kuuluvaa studiotilaa. Ehkä minun täytyy hankkia digitaalinen piano.”

Residenssin puolelta Mehr toivoisi enemmän aktiivisuutta tilojen käytön ohjaamisessa.

”Täällä ei työskentele muita muusikoita, joten vertaistukea on hankala saada. En tiedä edes, kuka johtaa tätä keskusta, ja kenelle minun pitäisi antaa palautetta pianoasiasta.”

Dakotaintiaanien kielen usvaista vettä tarkoittavien sanojen (mni sota) mukaan nimetty Minnesota on suurten jokien osavaltio. Mehr sanoo kokevansa residenssin ohi virtaavan vedenuoman tuntumassa selittämätöntä kotoisuutta. Sävellystyö vaatii ympärilleen rauhaa, jota miljoonakaupungissa Missisippijoen tasangolla ei kuitenkaan ole.

Mehrin Olemus-niminen albumi on saanut alkunsa kotikaupungin kirjastossa. Siellä hän selaili suomalaisen emigranttiyhteisön jälkeensä jättämiä kirjoja, sanomalehtiä ja sanakirjoja, joista vanhimmat ovat edellisen vuosisadan alusta. Suomenkieleen ihastunut amerikkalainen inspiroitui yksittäisistä sanoista — abstraktin ’olemuksen’ ohella esimerkiksi pehmeän L-kirjaimen ja tuplavokaalin soinnuttamasta ’luumusta’ — ja intoutui säveltämään niille musiikkia. Nyt arkisuomi sujuu oikein jo taivutusmuotoja myöten. 

Isänsä puolelta saksalaiset juuret omaava Mehr luonnehtii itseään ”amerikkalaiseksi, joka yrittää päästä selville Amerikasta”. Etäisyys tekee siihen hyvää.

”Työskentelin kolme vuotta turvamiehenä, ja aloin menettää viattomuuttani. Ihmiselämän pimeän puolen näkeminen on kuitenkin välttämätöntä valon näkemiseksi. Musiikissani kumpikin puoli on läsnä.”

Ikävää tutun soittimen ääreen selittää sekin, että Mehrillä on takanaan puolentoista vuoden kuntoutusjakso. Akupunktiolle ja lukuisille muille hoitomenetelmille immuuni käsivamma parani  lopulta saunan ja kylmähoidon yhdistelmällä.

”Muuan shamaani, jonka luokse päädyin energiahoitoihin, sanoi minulle, että olen elänyt edellisen elämän Suomessa. Hän ehdotti, että Suomi olisi hyvä paikka toipua.”

Nuorena ympäri Itä-Eurooppaa matkustanut ja tuolloin Suomessa ensi kertaa pistäytynyt Mehr epäröi alkuun lähteä, sillä Euroopan kutsu oli ”liiankin voimakas.” Baletin hän löysi aikoinaan vahingossa Pietarissa, kun retkeilymajassa punkatessaan liittyi Joutsenlampea katsomaan menneen pariskunnan seuraan koti-ikävää ja pitkästymistä paetakseen.

”Yritän unohtaa amerikkalaisuuteni, mutta rakastan silti kotimaatani. Ristivedon kanssa on välillä vaikeaa kamppailla.”

Nyt Mehr on päättänyt, että tahtoo jäädä Suomeen Porvoon-jakson päätyttyäkin. Hän on hakenut studiota sekä Kaapelitehtaalta että entisen Lapinlahden sairaalan tiloista.

”Tuntuu ihmeelliseltä, että Suomessa taiteilija voi saada työskentelytilan parilla sadalla eurolla kuussa. Amerikassa soiton opettaminen välttämättömien elinkustannusten kattamiseksi vie helposti 60 tuntia viikossa. Jos tahtoo vuokrata studion säveltääkseen, se merkitsee entistä enemmän opettamista, mikä tietenkin on pois sävellystyöstä.”

Amerikkalaisen yhteiskunnan kovuus on tullut pohjiaan myöten tutuksi, sillä Mehr on viime vuosina opettanut yhä enemmän mustan väestönosan kouluissa ja soittanut heidän kirkoissaan. Pianisti sanoo, ettei kotimaassaan ole tuntenut itseään missään muualla yhtä hyväksytyksi kuin ainoana valkoisena mustien keskellä. 

Samalla kontrasti koulutettujen valkoihoisten äveriääseen balettimaailmaan on näyttäytynyt yhä räikeämpänä.

”Suomalaisesta yhteiskunnasta sellaiset vastakohdat puuttuvat. Elätte tällä hetkellä homogeenisuuden murtumisen parasta aikaa: ei olla enää umpiossa, mutta jakautuneen yhteiskunnan ongelmiin on silti yhä matkaa. Ulkomaalaisena täällä, tässä diversiteetin vaiheessa, on helppo olla.”

Aamukahvi Iittalan mukista, vilkaisu Marimekon verhojen takaa ja päivän sävellysurakan pariin. Näyttää hyvältä somessa myös kansainvälisen yleisön silmissä. 

Tarinoinnin luovuuden buustaamisesta Edelfeltin ja Vallgrenin kaupungissa luulisi olevan parasta PR:ää myös Porvoon kaupungille, mutta Taidetehtaan residenssitaiteilijat viestivät  oleskelustaan omissa kanavissaan — jos viestivät. Miten se on mahdollista, kun samaan aikaan sosiaalisessa mediassa pyörivät aktiiviset päivitykset Taidetehtaan salitapahtumista? Bio Rexin päivän ohjelmiston tai Bistro Sinnen brunssimenun löytääkseen ei tarvitse olla ruudinkeksijä, mutta sama pätee vain vaivoin, jos on kiinnostunut tietämään, mitä samassa talossa majailevat taiteilijat touhuavat.

Porvoon kaupungin sivistystoimenjohtaja Sari Gustafsson ottaa minut vastaan kaupungintalolla. Hänellä on vastaus valmiina. 

”Residenssitoiminta kuuluu kaupungin kulttuuripalveluihin. Niiden lisäksi Taidetehtaalla toimii kaksi ravintolaa, elokuvateatteri, kaupungin taidemuseo, [kokous-, kongressi-, seminaari- ja tapahtumatuotantoasiakkaita palveleva] Porvoo Event Factory sekä Porvoon tanssikoulu. Kyse on monitoimijamallista. Siinä jokainen toimija viestii toiminnastaan itsenäisesti sen sijaan, että viestintää koordinoitaisiin.”

Kun viestintävastuu ei ole keskitetty, toiminnan yhdestä osa-alueesta tiedetään toista enemmän, Gustafsson selittää. Yksi viestijä on aktiivisempi kuin toinen. Yleistä käsitystä siitä, millaisista toiminnoista kokonaisuus koostuu, ei välttämättä synny.

”Ulospäin se näyttäytyy helposti epäyhtenäisyytenä.”

Sille, joka on luullut, että Taidetehtaalla voi ainoastaan käydä katsomassa laajalevikkisiä elokuvia ja syömässä popcornia, kansainvälisten taiteilijoiden päivittäinen läsnäolo tulee yllätyksenä. Porvoossa on aktiivinen taiteilijaverkosto, joka epäilemättä hyötyisi yhteistyöstä residenssiartistien kanssa. Mediallekin vierailuista irtoaisi kosolti jutun aihetta. Nyt potentiaali pysyy piilossa, ja vierailevat taiteilijat ovat kontaktien luomisessa oman onnensa varassa. 

Kysymys siitä, mitä suuri yleisö tietää Porvoon kulttuuritoiminnasta, ei kuitenkaan kosketa vain Taidetehdasta, sivistysjohtaja toteaa.

”Meillä on tulossa iso organisaatiomuutos, kun kaupungin viestintä ja markkinointi yhdistyvät. Vaikka markkinointiyksikkö on toiminut viestijäpioneerina muidenkin toimialojen suuntaan, sisällöt ovat olleet matkailulähtöisiä. Painopiste on ollut siinä, missä turisti voi yöpyä, syödä tai missä ovat infopisteet. Matkailijalle nämä asiat ovat kuitenkin vain osa kokonaiselämystä. Nyt pääsemme viestinnässämme ottamaan kaupungin laajempana kokonaisuutena huomioon.”

Se tarkoittaa esimerkiksi juuri kulttuuria ja vapaa-aikaa.

”Sekä itselleni tärkeitä kasvua ja oppimista, joiden johtaminen jatkossa on vastuullani.”

Viime kädessä kyse on siitä, voisiko vierailija olla myös asukas, Gustafsson summaa.

”Turisti, joka käy Porvoossa, jättää tänne 60—100 euroa. Sen varaan ei voi laskea.

Parhaassa tapauksessa matkailija on kuitenkin henkilö tai perhe, joka innostuu kaupungista niin, että muuttaa tänne asumaan. Silloin korostuvat laajemmat hyvinvoinnin ulottuvuudet: tapahtumat, tunnelma ja toimivat julkiset kulkuyhteydet tapahtumapaikkojen äärelle. Senkin vuoksi kaupunkielämän on oltava mukana jo matkailumarkkinoinnissa.”

Muutos on osa uutta elinvoimatoimialaa, jota sivistysjohtaja luonnehtii ”post-sote” -ajattelun tuotteeksi. Sitä johtamaan nousee apulaiskaupunginjohtaja Fredrick von Schoultz. Toimialan tarkoitus on kohentaa kaupungin elinvoimaa tiivistämällä sen ilmapiirille olennaisten toimijoiden välistä yhteistyötä: tiede, taide ja bisnes on saatava kulkemaan käsi kädessä.

”Porvoossa tapahtumat ja avajaiset ovat usein peräkkäin sen sijaan, että niitä synkronoitaisiin paremmin yhteen. Perhe tai kaveriporukka on motivoituneempi lähtemään liikkeelle, kun sillä on viisi tapahtumaa kierrettävänä. Sen jälkeen voi mennä syömään. Tällainen malli edellyttää kuitenkin toimijoiden välistä luottamusta, jottei sitä koeta keskinäisenä kilpailuna.”

Voimien yhdistäminen vaatii myös sitä, että toimijat ovat entistä paremmin tietoisia toisistaan. Tämä koskettaa Suomen Kulttuurirahaston, Alfred Kordelinin säätiön ja Emil Aaltosen säätiön omistamaa Taidetehdastakin.

”Jatkossa sen toimintaa on tärkeää sitoa muihin kulttuuritiloihin. Esimerkiksi [avoimeen hakuun siirtynyt] Näsin kartano on valtava työvoitto. Vaikka taiteilija työskentelisikin residenssissä, nyt hän voi pitää siellä näyttelyn edullisesti. Mutta aivan yhtä hyvin yhteistyökumppani voi olla vaikka [galleria] Kappalaisentalo tai [hotelli] Runo.”

Yhteistyö yksityisten toimijoiden kanssa on tärkeä osa kokonaisuutta.

”Toimintakonseptimme perustuu neljälle P:lle. Private—public—people—partnership -ajattelu tarkoittaa, ettemme pyri olemaan yliomavaraisia. Meidän ei tarvitse olla asiantuntijoita kaikilla aloilla, jotta voimme viedä verkostoa eteenpäin ja johtaa sitä.”

Elinvoimatoimialan myötä myös kulttuuritoiminnan tukimuotoja ja toiminnalle varattujen tilojen käyttöä tarkastellaan uudelleen.

”Kaupunki jakaa [tukia ja avustuksia] kolme miljoonaa euroa vuosittain. Esimerkiksi Taidetehtaan residenssin kohdalla voi kysyä, miten se voisi toimia paremmin taiteen startup-ympäristönä. Miten saisimme sinne enemmän heitä, jotka eivät vielä pärjää omilla siivillään? Toivoisin myös näkeväni poikkitaiteellisia yhteistöitä sekä taiteen ja tieteen vuorovaikutusta. Kokeilevat, rajoja ylittävät taiteilijat löytävät usein eniten käsittelytapoja yhteiskunnallisiin ongelmiin.”

Gustafsson vahvistaa, että seula residenssiin on tiukka.

”Kun julkinen tila annetaan käyttöön, taiteilijan on pystyttävä perustelemaan, miksi kokee oleskelun hyödylliseksi ja tuotteliaisuuttaan lisääväksi. Hakijalta edellytetään sitoutuneisuutta ja motivaatiota olla täällä. Enemmän voisi kuitenkin miettiä toiminnan elämyksellistä esilletuontia. Taidetehtaalla voitaisiin järjestää päätöstapahtuma tai -näyttely residenssijakson päätteeksi, tai vaikka teemailta kahdesti kaudessa.”

Mehrin tapauksen hän sanoo olevan esimerkki siitä, kuinka kulttuuritoimijat voisivat yhdistää voimiaan sen edistämiseksi, että residenssi olisi entistä houkuttelevampi vaihtoehto muillekin kuin kuvataiteilijoille.

”Meillä on Porvoossa 185 eri paikkaa, jossa tapahtuu asioita, ja jotka voivat tarjota taiteilijoille väliaikaisia tiloja häiriöttömään työskentelyyn. Varsinaisten kulttuuritilojen ohella esimerkiksi koulut voivat toimia inspiroivina ympäristöinä: mieleeni tulee Tolkkisten koulu, jossa on isot ikkunat merelle. Ennen muuta tarvittaisiin kuitenkin yhdyshenkilö, joka tällaisissa tapauksissa saattaisi yhteen residenssiin saapuneen taiteilijan hänen oman alansa toimijoiden kanssa.”

Gustafsson pitää tärkeänä toimijoiden välistä yhteistyötä siksikin, ettei Taidetehdas pysty olemaan konseptinsa puitteissa kaikkea. Kokeilevamman taidetoiminnan ympäristöjä kasvatetaan tietoisesti muualla.

”Taidetehdas ei ole rouhea missään tapauksessa. Sen on tarkoituskin olla fiinimpi paikka, jossa konserttiin mennään parempaa päällä. Siksi kaupunki on mukana muissakin hankkeissa, kuten [musiikki- ja kulttuuriyhteisö] Pensselitehtaassa. Äänitysstudioineen ja treenikämppineen se tulee olemaan mielenkiintoinen ja yhteisöllinen nykymusiikin keskus tulevaisuudessa. Siellä päähuomio on nuorissa tekijöissä.” 

Gustafsson painottaa kuitenkin, että Taidetehdas on osa kaupunginosaansa, ja kaupunginosa on tehty käytettäväksi. Etäisyys ei ole osa konseptia. 

”Länsiranta on rakennettu paikaksi, jossa voi viettää pitkiäkin aikoja poistumatta. Palvelut ovat yksi syistä, joiden perässä sinne muutetaan. Länsirannan lisärakentaminen tarjoaa mahdollisuuden pohtia, miten Taidetehdasta voitaisiin sitoa asukkaiden arkeen entistä paremmin. Asukkaiden keskuudessa Taidetehdas on pidetty ja käytetty jo nyt.”

Laurean, Haaga-Helian ja Careerian ansiosta myös alueen opiskelijayhteisö on tiivis. 

”Taidetehtaan salit ovat niin kalliita, että se hinnoittelee varsinaiset opiskelijatapahtumat ulkopuolelle. Tiloissa voisi kuitenkin järjestää enemmän bisnestapahtumia ja työllisyysmessuja, joissa oppilaitokset voisivat olla mukana. Sote-opiskelijat voisivat puolestaan auttaa ikääntyneitä kulttuurin äärelle.”

Gustafsson sanoo, että globaali pandemia jätti jälkensä Taidetehtaan kehitykseen. Ennen sitä oli jo nähtävissä ”hyviä alkuja”: klubi-iltoja ja muutamia ulkotapahtumia. 

”Taidetehtaan ongelma on syrjäinen sijainti, mutta uusi hotelli tuo toivottavasti [alueelle] syötettä. Silloin kyseessä ei olisi enää syrjäinen paikka, vaan valintakysymys: Missä yövyn tällä kertaa?” 

Sivistysjohtaja uskookin, että majoitusliiketoiminta tulee muuttamaan alueen rakennetta perustavanlaatuisesti. 

”Kun siihen yhdistetään vielä Kokonniemen kylkeen nouseva tapahtuma-alue sekä [Wileniuksen] vanhan telakan eteen rakennettava vierasvenesatama, hotellin vaikutus on kahta suurempi. Hotelli saattaa myös synnyttää mukanaan piazzan. Taidetehdas nivoutuisi siihen luontevasti.”

Mikäli paljon puhuttu ”Porvoon Löyly” — Helsingin-serkkunsa kaltainen ulkouimalan ja ravintolan yhdistelmä — todella saadaan Länsirannalle, Gustafsson itse on vakiokävijöiden joukossa.

”Vain sellaisilla tapahtumapaikoilla on talouden kannalta merkitystä, joihin myös me porvoolaiset itse menemme.”   

Kommenttia pyydettiin myös Fredrick von Schoultzilta. Hän ei vastannut haastattelupyyntöön. 

Porvoon kaupungin kulttuuripalveluiden päällikkö Susann Hartman kertoo puhelimessa, että Taidetehtaan residenssissä eletään 35 toimintavuotta nähneen Porvoon taiteilijatalon jälkeistä aikaa. Heikkoon kuntoon päässyt, 1800-luvun lopulla rakennettu taiteilijatalo on saanut residenssistä odotetun mutta identiteetiltään edeltäjästään poikkeavan seuraajan. Siirtymä piskuiselta Koulukujalta uudisrakennetulle Länsirannalle on samalla merkinnyt toiminnan lähtökohtien uudelleenmuotoilua. 

”Meillä on ollut taiteilijatalossa todella hienoja taiteilijoita, esimerkiksi [Helsingin Musiikkitalon Gaia-vestoksesta ja Mauno Koiviston muistomerkkikilpailun voitosta tunnettu] Kirsi Kaulanen ja [Vuoden nuori taiteilija 2016] Reima Nevalainen. Se, ettei toimintaa voitu jatkaa alkuperäisessä paikassa, on suuri menetys.”

Residenssitoiminnan siirtäminen peruskorjauksen läpikäyneeseen, vanhasta vaneritehtaasta ensin konepajaksi ja myöhemmin FISK ARS -nimiseksi taide- ja käsityöpajakeskittymäksi muuttuneeseen kiinteistöön toi Hartmanin mukaan helpotusta taiteilijoita ja taiteen ystäviä huolestuttaneeseen tilanteeseen. Täysin toivotussa tahdissa siirtymä ei kuitenkaan tapahtunut.

”Kun kulttuuri- ja kongressikeskustoiminta alkoi Taidetehtaalla vuonna 2012, kaupungilla ei ollut välittömästi varaa residenssitoiminnan käynnistämiseen. Residenssiasuntoa vuokrattiin aluksi työhuoneeksi porvoolaisille taiteilijoille. Nykyinen residenssitoiminta pääsi alkamaan vasta vuonna 2018 kokeilumuotoisena. Pysyvää muotoa haetaan edelleen.” 

Työtilan vuokraaminen residenssitaiteilijoille korkeintaan kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan eroaa lähtökohtana merkittävästi edesmenneestä taiteilijatalosta, jossa taiteilijat asuivat stipendillä kolmesta neljään vuotta, Hartman sanoo. Vuoden 2018 jälkeen residenssissä on ehtinyt vierailla neljäkymmentä taiteilijaa, kolmasosa ulkomaalaisia. Kansainvälisen haun avaaminen on ollut suurin muutos aiempaan nähden.

”Tähän saakka painopiste on ollut visuaalisen alan taiteilijoissa tilan erityispiirteiden vuoksi. Ateljeessa on korkea katto, suuret ikkunat ja juokseva vesi.”

Hakumahdollisuus on kuitenkin haluttu pitää auki taiteenalarajojen ylitse. Lisäksi osana testitoimintaa residenssissä on oleskellut asiantuntija-ammattien edustajia: kuraattori, taidekriitikko, tutkija ja koordinaattori.

”Tilassa on tiettyjä rajoitteita. Huoneet eivät ole äänieristettyjä, joten muusikkojen työskentelyyn ne eivät sovi.”

Minnesotasta Porvooseen saapunut Mehr on säveltäjä, joten myös hänen oleskeluunsa residenssissä liittyy kokeilullisia piirteitä, Hartman luonnehtii.

”Olemme halunneet testata, miten työskentely toimii niiden muiden tilojen varassa, joita voimme osoittaa taiteilijan käyttöön.”

Hartman sanoo, ettei musiikki ole ainoa taiteenala, jonka edustajille Taidetehtaan yleiset tilat tarjoavat mahdollisuuksia, jotka eivät vielä ole päässeet näyttämään itseään täydessä mitassa.

”Esimerkiksi tanssi, teatteri, nukketeatteri ja mediataide ovat sellaisia. Bio Rex mahdollistaisi elokuvataiteen edustajan. Meidän puoleltamme on olemassa aito halu kokeilla, jos joku tämän alan edustaja hakisi residenssiin.”

Se, kenen käyttöön residenssi soveltuu, on Hartmanin mielestä ennen muuta taiteilijan omaan työsuunnitelmaan liittyvä kysymys. Vain taiteilija itse voi tuntea työskentelytapansa edellytyksineen ja tietää, kohtaavatko tarpeet tarjonnan.

”Residenssi sopii tällä hetkellä parhaiten sellaisille taiteilijoille, jotka tarvitsevat taiteellisen työskentelynsä edistämiseen lähinnä hiljaisen tilan, helpon pääsyn työtilasta asunnolle sekä normiarjesta poikkeavan ympäristön. Myös luovuuden virkistämiseen Porvoo on loistokohde: lyhyen matkan päässä on laajan kulttuuritarjonnan Helsinki, joka mahdollistaa verkostoitumisen sekä oman työn esittelemisen lukemattomissa kulttuuritaloissa. Se kuitenkin vaatii sitä, että taiteilija itse on luonut yhteytensä Suomeen. Me emme pysty tarjoamaan oleskelulle sisältöä, ainoastaan puitteet.”

Yhä jatkuvasta kokeiluvaiheesta huolimatta Hartmanilla on listata runsaasti asioita, joita residenssitoiminnan kehittämisen eteen on jo tehty. Hakukäytäntöä siihen liittyvine sopimuksineen on uudistettu, ja uuden ilmeen ovat saaneet myös residenssin internet-sivut sekä hakulomakkeet. Saatavilla on residenssitaiteilijaopas kolmella kielellä, kulttuuripalvelujen työntekijöille suunnattu ohjeistus residenssitaiteilijan vastaanottamiseen sekä työohjeet residenssitaiteilijan taiteilijamentorille. Ensimmäiset kumppanisopimukset on laadittu ja ensimmäiset työsuhteiset residenssitaiteilijat palkattu. Residenssissä on myös järjestetty ensimmäiset Open Studio -päivät, joiden aikana Taidetehtaalla pysyvästi työskentelevät taiteilijat ja residenssitaiteilijat pääsevät tutustumaan toisiinsa, ja joihin on mahdollista yhdistää pienimuotoista näyttelytoimintaa.

”Olemme kuntapuolen edustajana mukana Suomen Taiteilijaseuran atejeesäätiössä, jonka tehtäviin kuuluu residenssikäytäntöjen ja -sääntöjen yhtenäistäminen. Säätiön kautta voimme seurata, mitä Suomen muissa residensseissä tapahtuu: oppia toisilta ja kehittää omaa toimintaamme.”

Keskeinen residenssitoiminnan tuloksellisuuden mittari on se, miten hyvin residenssitaiteilija onnistuu verkostoitumaan paikallisten taiteilijoiden kanssa, Hartman määrittelee.

”Ideaalitilanteessa syntyy tuotanto paikallisten toimijan kanssa. Se edellyttää runsaasti valmistelevaa työtä, mutta antaa paremman pelikentän taiteilijalle. Tällä hetkellä teemme yhteistyötä esimerkiksi Artists at Risk -organisaation kanssa: he tuovat omasta maastaan paenneen taiteilijan Suomeen ja me majoitamme hänet ilman, että siitä aiheutuu kuluja taiteilijalle. Pidän sitä erityisen arvokkaana työnä esimerkiksi tämänhetkisessä Venäjän-tilanteessa.”

Menossa on myös kolmas yhteistyövuosi tammisaarelaisen Pro Artibus -säätiön kanssa. 

”Työtämme helpottaa kovasti, että he kuratoivat tänne saapuvan pohjoismaalaisen taiteilijan puolestamme. Yhteistyön etuja on pitkän aikavälin suunnitelmallisuuden ja toiminnan näkyvyyden lisääntymisen ohella se, että kumppani pystyy meitä paremmin huolehtimaan taiteilijan arkisista tarpeista: esimerkiksi neuvomaan, mistä hankkia ruokaa ja taiteilijatarvikkeita.” 

Vaikka residenssijakson onnistuminen riippuu pitkälti taiteilijan omasta aktiivisuudesta ja itseohjautuvuudesta, Hartman korostaa, että taiteilijan vastaanottaminen ja perehdyttäminen uuteen työskentely-ympäristöönsä on myöhemmän oleskelun kannalta ratkaiseva taitekohta, johon myös residenssitoimintaa hallinnoivan tahon on panostettava.

”Taiteilija, joka saapuu tänne lomakauden keskellä heinäkuussa tai jouluna, voi helposti saada vaikutelman, että Suomessa on yksinäistä. Se ei kuitenkaan koske vain Porvoota, vaan kohtaa kaikkia, jotka muuttavat uuteen paikkaan asumaan.” 

Mehrin perehdyttämisen Hartman ei katso epäonnistuneen.

”Taiteilija ei saapunut etukäteen ilmoittamanaan ajankohtana, vaan keskellä syyslomaa, jolloin täällä ei ollut ketään häntä vastaanottamassa. Asia voitiin näin hänen kanssaan sopia, koska tiedossa oli, että taiteilija on aiemminkin oleskellut Porvoossa. Hänellä oli täällä kontakteja, säveltämiseen liittyvä yhteistyö vireillä ja kumppanikin saapumassa perässä.”

Kaikkien kohdalla niin ei ole, Hartman painottaa.

”Toiveenamme on, että pääsisimme palkkaamaan asiantuntijataiteilijan, joka kehittäisi verkostoja tänne saapuville residenssitaiteilijoille. Olisi hienoa avata toimintaa esimerkiksi koulujen ja hyvinvointialueen palvelutalojen suuntaan. Lisäksi taiteilijakollega toimisi mentorina niissä käytännön asioissa, joihin hallinnon puolelta ei ole mahdollista osallistua.”

Mehrille taiteilijakollegaa ei ollut nimetty.

”Taiteilijalle on kuitenkin osoitettu käyttöönsä kaksikin soitinta, Taidehalliin sijoitetun Porvoon musiikkiopiston flyygelin lisäksi musiikkiopiston studion flyygeli. Kummassakin tilassa saa pitää ääntä toisin kuin residenssitilassa. Mikäli toinen soittimista ei ole käytettävissä, taiteilijalla on käytössään toinen.”  

Säveltäjän saapumiseen liittyvän viestinnän vajavaisuudesta Hartman sen sijaan on pahoillaan.

”Tiedostan, että olemme ehtineet huonosti viestiä julkisuudessa [residenssissä työskentelevistä] ihmisistä. Työaika ei ole riittänyt siihen. Olemme pohtineet, että lähettäisimme jatkossa juttuvinkin paikallismediaan lehdistötiedotteen laatimisen sijasta.”

Viestintäkäytäntöjen kehittämiselle on painavat perusteet, Hartman sanoo.

”[Yleisön] voi olla vaikea hahmottaa, miksi residenssejä on olemassa: mitä paikalliset niistä saavat ja mitä taiteilija saa. On tuotava paremmin esille syitä, joiden vuoksi toimintaa järjestetään. Tarkoitus on, että taiteilijoiden mukanaan tuomat kansainväliset sisällöt avaavat ikkunoita myös porvoolaisille taiteen ja kulttuurin kuluttajille.” 

COPYRIGHT NOTICE

Riverå Slow Local Urban Magazine, 2022-2023. All Rights Reserved. 

The copyright to all copyrightable material (“content”) on this website is property of the publisher. Do not copy, reproduce, distribute, publish, display, perform, modify, create derivative works, transmit, sell, offer for sale, or exploit the content in any other way without the copyright holder’s prior written permission.

For permission to use the content, please contact: juli (at) riveramagazine.fi.

Photography by Annika Blåfield.