Runo Hotel Porvoon sunnuntaiaamupäivän taiteilija-aamiaisella näkyy tuttuja kasvoja: Fanny Tavastilan kuratoiman Together-ryhmänäyttelyn taiteilijat ovat tavattavissa kahden tunnin ajan. Ensimmäinen Runo Biannual Exhibition on hetkeä aiemmin avautunut yleisölle. 

Hotellin lounge on melko hiljainen, mutta taidekauppa käy kahta kiivaampana. Lahtelainen meikkitaiteilija ja hiusmuotoilija Kati Mouhu on juuri kirjautunut ulos hotellista ja maksanut samalla Tommi Toijan 800 euron arvoisen pronssiveistoksen Pikku Pelkuri (2021). Teos on ollut vastaanottotiskillä houkuttelevasti sijoiteltuna, ja Mouhu on päättänyt nukkua yön yli ostohalujen hillitsemiseksi. 

Pankinjohtajapuoliso on kuitenkin tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuu: edellisenä iltana avajaisten keskelle vahingossa joutuneen pariskunnan taidekokoelma kasvaa uudella tulokkaalla. 

Nyt Mouhu on Toijansa tyytyväinen omistaja, eikä peittele ostoksen tuottamaa iloa.

”Miesten tarvitsee usein perustella taideostot järkiargumentein. Minusta taide on ostettava tunnepohjalta. Olen kasvanut kiinteistönvälittäjäperheessä, ja minulle on aina painotettu, ettei koti ole tunne, vaan sijoitus, johon liittyviä riskejä on hallittava. Miksei voi vain sanoa, että jokin asia tuntuu hyvältä?”

Nykyisten kuusikymppisten järkiperustainen kulutuskäyttäytyminen tulee Mouhun mielestä lähelle parikymppisten ajatusmalleja. Epävarman tulevaisuuden synnyttämä asunto-, osake- ja rahastosijoitusbuumi perustuu hänestä nuorten tarpeelle kokea hallinnantunnetta edes jollain elämänalueella. 

”Se on vähän sama asia kuin se, että meillä puolisoni on taloudellinen järjen ääni. Silloin minä voin keskittyä olemaan boheemi.”

Puoliso on kuitenkin sanonut, että Mouhulla on hyvä hunch. 

”Olen ostanut nuorten taiteilijoiden töitä paitsi tukeakseni myös koska olen aavistanut, että nimi on kova kahden tai viiden vuoden päästä.”

Nimensä jo tehneen Toijan kohdalla heräteostosta ei voi perustella hunchilla. Markkinoinnin logiikkaa ymmärtävä Mouhu sanoo kuitenkin aivan oikeasti reflektoineensa hankintaa.

”Eihän sitä syyttä Dressmanissakaan sukat ole kassan vierellä. Asiakas ajattelee, että otanpa vielä tuon. Kannattaisi vain laittaa kaikki teokset kassalle.”  

Onneksi taidebudjetissa on pelivaraa. Pandemia on vienyt matkustelevaisen pariskunnan arjesta pois merkittävän kuluerät.

”Korona on tehnyt sen, että haluaa ostaa jotain itselle, kotiin. Uutta tavaraa en kaipaa. Taide on helppo kohde, koska sillä on aina arvoa ja se tuo hirvittävästi iloa. Tommin työt ovat hauskoja. Niissä on paljon huumoria, jota ainakin itse olen tarvinnut parin viime vuoden aikana.”

Mouhun kädessä oleva paperikassi on niin pieni, että sen sisälle voisi kuvitella korun tai kellon pakkauksessaan. Pikku pelkuri on kuitenkin nimensä kokoinen: yksiön kuukausivuokran arvoisella hankinnalla ei kotia täytetä.

Mouhun mielestä halussa käyttää rahaa taiteeseen onkin kyse ennen muuta ajankuvasta.

”Merkkilaukkujen tilalle ovat tulleet perusasiat: brändittömyys, laadukkaat materiaalit, aitous. Mikä olisi enemmän aitoa kuin taiteilijan synnyttämä teos?”

Mouhun perhe kuuluu Runo Hotel Porvoon palaaviin asiakkaisiin, mutta he viihtyvät myös Helsingin St. Georgessa. Yhdysvalloissa, Sveitsissä ja Zürichissä asunut meikkitaiteilija toteaa, että hotellien välisessä kilvassa Runo vie kuitenkin voiton: lähestyttävä luksus puhuttelee enemmän.

”Runon sisustus ja [Joanna] Laajiston upea työ tekevät sen, että täällä tuntuu aina siltä kuin olisi tullut kotiin.”

Kodinomaisuuden pohjalta syntyi myös idea taidehankinnasta.

”Moni valitsee hotellin sillä perusteella, että haluaisi kodin näyttävän samalta. Ainakin meidän perheemme tekee niin. Jos jokin uusi asia esitellään tuossa kontekstissa, totta kai sitä alkaa harkita kotiinsa. Itsekin aloin eilen miettiä, pitäisikö tehdä vanhoista lankuista tuollainen matala pöytä, ja alkaa kerätä sille samanlaista veistoskokoelmaa. Katselin jo [Jasmin Anoschinin] sinikeltaista keramiikkatyötä.”

Runon myyntinäyttelyssä Mouhua viehättää erityisesti taiteen huoleton sijoittelu.

”Sen sijaan, että vieraita ohjattaisiin varomaan taidetta, luotetaan siihen, että täällä käy sellaista jengiä, joka kertoo lapsille, että taiteeseen ei kosketa. Illalla avajaisten keskellä söimme ja pelasimme Kimbleä pöydällä, jossa oli taidetta. Ei me kotonakaan laiteta pois lapsia ja koiria.”

Myös meikkitaiteilijalla itsellään on kokemusta pienimuotoisesta taidekaupasta. Vielä viime vuonna hänellä oli kivijalkamyymälä, joka lifestyle-palveluiden ohella välitti seinänaapurina toimineen taiteilijakollektiivin taidetta. 

”Minusta piti tulla kuvataideopettaja, mutta koin itseni liian kaupalliseksi. Nykyisin opetan verkossa ihmisiä meikkaamaan. Opetan käyttötaidetta arkeen.”

Siksi Mouhu arvostaa myös Runon toimintaa taiteen ja kaupallisuuden välimaastossa. Mitään halpaa siinä ei yrittäjän mielestä ole. 

”En tiedä, huomaavatko kaikki hotellin pieniä yksityiskohtia, mutta itse olen aistiherkkä. Materiaalit, värit ja valaistus vaikuttavat minuun voimakkaasti. Täällä on erittäin hyvä sisäilma, koska kaikki on puuta, pellavaa, kiveä, nahkaa. Runossa ei ole mitään, mikä pykisi vastaan.” 

Taiteen ostaminen lempihotellin puitteissa solahtaa kokonaisuuteen saumatta.

”Kun en enää shoppaile koko ajan, vaan elän laatuun satsaten, voin ostaa sitä, mitä todella haluan. En tiedä, mihin muuhunkaan nämä rahat laittaisin. Jos ne eivät menisi taiteeseen, sama summa hurahtaisi helposti johonkin yhdentekevään.”

Tavastila on selvästi tehnyt jotain oikein Toijan ja pelkureittensa kohdalla, sillä pian Mouhun jälkeen myyntinäyttelystä poistuu toinen Toijan miltei identtisesti nimetyistä teoksista. Riston ja hänen puolisonsa matkaan lähtee Pelkuri (2022). 

Ostosta sen sijaan ei voi kutsua pelkurimaiseksi. Pariskunta on saapunut Porvooseen kolmen asian takia: kuraattorin Collected Sorrow and Hope -yksityisnäyttelyn, ravintola Våriin tekemänsä pöytävarauksen sekä tietysti Runon. Mutta eivät ostamaan taidetta. Heidän kokoelmassaan 3500 euron arvoinen Pelkuri  — niin ikään vastaanottotiskille sijoitettu  — on ”spontaaneimmasta päästä” oleva hankinta. 

Risto ei pidä heräteostos-sanasta, mutta kieltäytyy kutsumasta itseään myöskään sijoittajaksi.

”Emme hanki taidetta investointimielessä, vaan ainoastaan silloin, kun satumme tykkäämään teoksesta. Jos hankkii yhden, saattaa mennä pitkiäkin aikoja, ettei hanki mitään. Maalauksia ei ole mahdollista ostaa samalla tavalla, koska harva asuu tilan puolesta sellaisessa lukaalissa. Veistokset sopivat pieneen tilaan, jossa niitä voi tarvittaessa myös siirrellä.”

Jos kohta Mouhun 800 euron arvoinen tuliainen hätkähdyttää, miltei nelinkertaisesti hinnoiteltu pronssiveistos kotiinviemisinä tekee sitä vielä enemmän. Risto on toista mieltä. 

”Taiteen hintavuus on määrittelykysymys. Kai Toijaa voi jo pitää nimitaiteilijana.”

Risto vilkuilee sivusilmällä Emma Helteen Ruusu ja artisokka -teosta (2022). 

”Sekin olisi ihan mieletön. Siinä 1700-luku kohtaa pop-taiteen. Tulee mieleen joku suihkulähde Roomassa. Tai ikivanha posliiniasetelma.” 

Reilun viiden ja puolen tuhannen euron arvoinen teos jää kuitenkin odottamaan toista keräilijää. Hotellin henkilökunta käärii Toijan veistoksen kuplamuoviin ja sujauttaa sen logolla varustettuun paperikassiin. Sitten otetaan valokuvia taiteilijan ja kuraattorin kanssa.

”Eihän nykyään mitään ole tapahtunut, jollei siitä ole kuvaa”, Risto veistelee.

Poseeramisen päätteeksi kysyn Toijalta, miltä nyt tuntuu. Taiteilija vaikuttaa nonchalantilta.

”Teokset ovat täällä siksi, että tulevat myydyiksi. Ainoa ero tavalliseen näyttelyyn on se, että teoksen saa heti mukaansa.”

Ihan tavallinen tilanne Toijalle, kuulemma. 

Ennen Galleria Kappalaisentalon sulkeutumista lähden vielä tarkistamaan tilanteen viereisessä korttelissa. Tavastilan yksityisnäyttely on avoinna viimeistä päivää, tarkemmin ottaen viisitoista minuuttia. Silti pakkauspaperi rapisee täälläkin.

Nuori tamperelainen pariskunta on on juuri ostanut Tavastilan Shelterin (2020) rakenteilla olevan talonsa sisustuksen lähtökohdaksi. Hintaa tulevan kodin ensimmäisellä hankinnalla on 1400 euroa, ja lisäksi matkaan lähtee yksi Studio-installaation serigrafioista, Seaweed t.p.l.’a 1/12 (2021).

”Näimme teoksen Instagramissa ja lähetimme Fannylle heti yksityisviestin kysyäksemme, onko teos yhä vapaana. Itse näyttelyn näimme vasta nyt”, kertaa Elina edeltävän tunnin tapahtumia.

Niin pitkään ostosta on siis ehditty harkita.

”Tämä on ensimmäinen taidehankintani”, jatkaa kumppani vieressä. ”Enemmän on tullut käytyä historiallisissa ja luonnontieteellisissä museoissa.”

Shelter on kummankin mielestä tunnelmaltaan täysin erilainen kuin mikään näyttelyn muista teoksista.

”Siksi sen halusimme. Se kiinnitti heti huomion.”

Taiteilija nostaa teoksen seinältä, kääntää nurin ja signeeraa. Kehonkielessä on jotain juhlavaa ja arvokasta.  

Nuorten taidekeräilystä sen sijaan puuttuu pyhyys ja salailu. Illalla sekä Elinan ja puolisonsa että Mouhun taideostot ovat kaiken kansan ihmeteltävinä Instagramissa. Mouhu päivittää tunnelmiaan myös puhelimessa: hän kertoo, että kotona Lahdessa veistos on löytänyt paikkansa olohuoneen marmoriselta kakkutarjottimelta. 

COPYRIGHT NOTICE

Riverå Slow Local Urban Magazine, 2022-2023. All Rights Reserved. 

The copyright to all copyrightable material (“content”) on this website is property of the publisher. Do not copy, reproduce, distribute, publish, display, perform, modify, create derivative works, transmit, sell, offer for sale, or exploit the content in any other way without the copyright holder’s prior written permission.

For permission to use the content, please contact: juli (at) riveramagazine.fi.

Photography by Annika Blåfield.