Kuvataiteilija Fanny Tavastila saapuu Runo Hotel Porvoon täpötäyden lauantaibrunssin keskelle suoraan galleriasta. Collected Sorrow and Hope -näyttelyn avajaisia on vietetty kulman takana Galleria Kappalaisentalossa kahta päivää aiemmin. 

Taiteilija pahoittelee myöhästymistä ja tilaa puolivilkaisten samat juomat, jotka minulla on edessäni. Hän on sopinut kanssani neljän tunnin haastattelun osaamatta varautua yleisöryntäykseen galleriassa.

 Vielä viisitoista vuotta taiteilijauralle ryhtymisen jälkeenkin Tavastila vaikuttaa aidosti hämmentyneeltä näyttelyn saamasta huomiosta, vaikka pikkukaupungissa taidetapaus syntyy helposti. Viikonlopun ensimmäinen aukiolopäivä on houkutellut paikalle myös helsinkiläisyleisöä, mikä satelliittikaupungissa ei aina ole selviö. 

Tavastila kuitenkin tunnetaan Helsingissä syvien sukusiteittensä Porvootakin paremmin. Siksi hänen näyttelynsä perässä tullaan.

Syntymästään saakka saaristolaiskesiä Pellingissä viettänyt taiteilija seuraa Porvoon taide-elämää tarkasti. Vaikka Tavastila asuu ja työskentelee Helsingissä, Kappalaisentalon tila on hänelle entuudestaan tuttu. Ja jonkinlaisen jalanjäljen myös taiteilija itse on onnistunut kesäkaupunkiinsa jättämään: jos Instagram-syötettä on uskominen, juuri nyt kaikki tuntevat Tavastilan.

Tapauksesta on siis pakko puhua, eikä vähiten siksi, että seuraavan kerran Tavastilan töitä pääsee näkemään yhtä mittavasti maaliskuussa 2023 Berliinissä, jossa Susanne Johanssonin Galleria Snow esittelee taiteilijan tuotantoa laaja-alaisesti. Ensimmäistä kertaa näytillä on myös keramiikkaa ja metalligrafiikkaa.  

Siitä huolimatta, että jo Töölöntorin Galleria Ulaanissa vuonna 2000 pidetty ensinäyttely Lonely vs. Lone noteerattiin Helsingin Sanomissa Pessi Raution toimesta, Tavastila pitää yhä menestystä sattumana. Krista Mikkola pyysi häneltä näyttelyn galleriaansa vuonna 2008, ja Galerie Forsblom esitteli hänen töitään ensi kertaa vuonna 2011. Kumpikin näyttely myytiin loppuun. Näidenkin Tavastilan sattumiksi uskomien tapahtumien jälkeen tie vei vuonna 2016 Taymor Grahnen galleriaan New Yorkissa. 

Muun muassa New York Timesin, New Yorkerin, Vanity Fairin ja Time Outin tunnustama Grahne tunnetaan Maia Cruz Palileon, Withney Bedfordin ja Radames ”Juni” Figueroan kaltaisten taiteilijoiden esiinnostajana. Kaikki kolme ovat Tavastilan (s. 1977) ikätovereita, mutta heitä voi verrata helsinkiläistaiteilijaan myös tuotantonsa aiheitten puolesta. Cruz Palileo on brooklyniläinen, etnisesti filippiiniläinen taiteilija, jonka postkolonialistissa töissä muisti ja mielikuvitus yhtyvät. Day Dreams & Ice Creams -teoksen (2021) värit roihuavat samoissa pastelleissa kuin Tavastilan, ja Flute Songin (2020) melankolisessa viidakossa valo kohtaa pimeän, historia mytologian. Losangelesilaisen Bedfordin maalauksissa maisema on toisinaan tunnistettava, toisinaan kuvitteellinen tai romantisoitu. Puertoricolaisen Figueroan teoksissa puolestaan sekoittuvat trooppinen luonto ja urbanismi. 

Myös Kööpenhaminassa asunut ja opiskellut, ruotsinkielinen Tavastila on rajapintojen taidemaalari, jonka teoksissa tropiikin hehku ja imaginäärinen kohtaavat. Työt vaikuttavat katsojaan pikemmin tunteen kuin kognition tasolla, ja varmaan siksi tämäkin haastattelu keskeytyy useampaan otteeseen näyttelyvieraiden kiitosten johdosta.

Toisin kuin kollegoittensa, Tavastilan tropiikki on kuitenkin olennaisesti skandinaavinen: toistuva teema maalauksissa on talvipuutarha. Vuonna 1893 helsinkiläisyleisölle avautunut, Gustaf Nyströmin lasiseinäinen tropiikki on taiteilijalle konkreettinen inspiraation lähde, mutta ympärivuotisesti kukkiva puutarha toimii myös symbolina.

”Talvipuutarhassa yhdistyvät orgaanisuus ja struktuuri. Rakenne syntyy raudasta ja lasista, orgaanista on itse elämä.”

Sekä paikka että idea ovat kiehtoneet Tavastilaa lapsuudesta asti.

”Talvipuutarhaan sisältyvä kontrasti puhuttelee minua. Vapaus ja rakenne eivät sulje pois toisiaan, mutta villinä rönsyävä köynnös on silti vahvempi. Minulle se kuvastaa elämää, joka voittaa aina.”

Tavastila poikkeaa mielellään talvipuutarhaan sekä Kaapelitehtaan-työhuoneeltaan että Munkkiniemen-kodistaan.

”Tämän näyttelyn töistä suuri osa on syntynyt korona-aikana. Olen maalannut niihin valoa ja värejä, joita ei ole ollut mahdollista kokea ulkomailla.”

Näyttelyyn ehti kuitenkin mukaan paperitöitä matkustusrajoitusten kylkeen sijoittuneelta residenssijaksolta. Yksi Marbellan-teoksista — vesivärillä ja musteella toteutettu Together (2022) hentoine tropikaalisine viitteineen — nähdään myös näyttelyjulisteessa.

”Matkalaukussa Suomeen oli mahdollista kuljettaa vain pieniä töitä. Residenssijaksojen vaikutus on kuitenkin pitkäkestoisempi: saatuja vaikutteita työstää pikkuhiljaa.”

Tavastila sanoo, että ulkomailla oleskelun tärkeintä antia ovat maiseman vaihtaminen ja siitä seuraava inspiraatio, ei niinkään residenssitaiteilijana tuotettujen teosten määrä.

”Syvyys töihin tulee vain eletyn kautta. Taiteilijalla ei ole mitään annettavaa, jollei hän saa elää välissä. Ne jaksot, jolloin ei tee mitään, ovat siksi aivan yhtä tärkeitä. Nekin ovat tekemistä, erilaista vain.”

Tavastilan uran varrelle residenssijaksoja on mahtunut niin Yhdysvalloissa kuin Japanissa. Taiteilija rakastaa silti yhtä lailla Suomen-arkeen kuuluvan vanhan tehtaan ruutuikkunoita: Collected Sorrow and Hope -näyttelyn huoneinstallaatio The Studio (2022) on paitsi prosessiteos myös mukaelma Tavastilan Kaapelitehtaan-työhuoneesta. Ruukkupalmujen, siveltimien, haalistuneiden mattojen sekä huoneeseen levittäytyneiden valmiiden ja keskeneräisten töiden keskellä katsoja voi eläytyä tunnelmaan Tavastilan industrialistisessa tropiikissa. 

”Atmosfääri ja valo Kaapelitehtaalla ovat ainutlaatuiset, mutta aivan yhtä tärkeä on taiteilijayhteisö. Jos tuntee, ettei pääse työssä eteenpäin, helpottaa tietää, että seinän toisella puolella muut painivat samanlaisten asioiden kanssa. Toisaalta yhdessä myös iloitaan, kun on sen aika. Kynnys mennä kyläilemään kollegoiden työhuoneille on matala.”

Tavastila tunnustaa, että yhteisöllisyyden tarve asuu hänessä vahvana. Kuvataideakatemian maalaustaiteen osastolla opiskellut taiteilija tottui Tanskassa opintojaan täydentäessään siihen, että arkkitehdit, tekstiilitaiteilijat ja muusikot viihtyivät saman pöydän ääressä. Tavastila itse suoritti Kööpenhaminan-jaksonsa aikana taidehistorian ja visuaalisen kulttuurin opintoja. Taiteiden- ja tieteidenvälisissä ryhmissä epämuodolliset keskustelut kävivät vilkkaina.

”Tanskasta on jäänyt se, että kysyn mieluummin ’miksi ei’ kuin ’miksi.’ Kööpenhaminassa oli kokemisen vapautta ja tekemisen iloa. Kaupat menivät aikaisin kiinni, ja oli aikaa vain olla ja seurustella.” 

Avajaiskimonossa yhä viihtyvälle Tavastilalle tuodaan cappucino ja laakea lasillinen crémantea. Hän pyytää ne huoneensa laskuun.

Jos kohta moni muu asia Tavastilan polussa onkin sattumaa, Runo Hotel Porvoon valikoituminen yöpymispaikaksi ei ole sitä. Viereisen korttelin yksityisnäyttelyn lisäksi Tavastilalla on kuraattorin rooli hotellissa pian avautuvassa Together-yhteisnäyttelyssä. Se on osa Runo Biannual Exhibitions -konseptia, johon kuuluu kaksi kertaa vuodessa vaihtuva näyttely. Konseptin ideoinut Tavastila jatkaa kuraattorin tehtävässä ensinäyttelyn jälkeenkin.

”En ole kuraattori, vaan taiteilija, joka kuratoi”, hän tarkentaa pöydän yli muistiinpanojani.

Ero ei ole yhdentekevä. Kaupallis-hallinnollisen kuraattorikoulutuksen aikakaudella taiteilija-kuraattori on hahmo, joka liikkuu institutionaalisten käytäntöjen ja pakkojen sekä taideteosten kriittisen uudelleenasemoinnin välimaastossa. Verrattuna jetset -kuraattoreihin, kirjoittaviin taidehistorioitsija-kuraattoreihin tai taideinstituutioiden valtaa vartioiviin portinvartijakuraattoreihin taiteilija-kuraattorille sallitaan ainakin jossain määrin enemmän vapausasteita. Toisaalta taiteilija-kuraattori ei välttämättä vastaa näyttelyn taloudesta ja viestinnästä, mikä hankalimmillaan voi saattaa hänet altavastaajan asemaan suhteessa näyttelyn järjestäjään. 

Brändiään valvovalta kaupalliselta toimijalta taiteilija-kuraattori ei ole itsestäänselvä valinta. Pysyväisteokset, design-huonekalut ja sisustuksen yhtenäinen värimaailma ovat osa yrityskuvaa. Luottamus toimeksiantajan ja kuraattorin välillä on oltava kohdillaan yrityksen antaessa vapaat kädet näyttelyn suunnitteluun.

”Taiteilijana en osaa ajatella brändin näkökulmasta”, Tavastila kuittaa. ”Taiteilija ei ajattele niin. Taiteilija keskittyy ainoastaan siihen, miten teokset soivat keskenään, ja miten jokaiselle löytyy paikka, joka kunnioittaa teosta.”

Taiteilijana Tavastila sanoo ymmärtävänsä myös sen, miten herkkä vaihe ripustus on, onhan hän vasta ripustanut omankin näyttelynsä.

”Ripustus on hetki, jolloin taiteilija monesti astuu ensi kertaa teoksensa kanssa ulos työtilan suojista. Se, tuleeko taiteilijan ääni siinä kohdassa kuulluksi, ja kokeeko hän teoksensa tulleen tasavertaisesti huomioiduksi ryhmänäyttelyn osana, on siksi tärkeä asia.”

Kuraattorin roolista huolimatta Tavastila kokeekin itsensä ensi sijassa osaksi taiteilijajoukkoa.

”Tärkeintä minulle on se, että taiteilijat pääsevät osallistumaan töittensä ripustukseen ja pystytykseen. Haluan, että näyttelyn lopullisen muodon koostaminen on demokraattinen prosessi, vaikka viimekätinen vastuu on tietenkin kuraattorilla.”

Tavastila ehdottaa, että tilaamme ruokaa. Se käy jo rutiinilla, sillä taiteilija-kuraattori on pitänyt kotia väliaikaisasumuksessaan koko viikon. Sen aikana hän on tavannut ensi kertaa Together-näyttelyn taiteilijat.

”Kuratointi on tuntunut luontevalta alusta asti. Kun asiakas tulee työhuoneelleni, näen heti mielessäni, mitkä muut teokset voisivat sopia omien töitteni rinnalle. On kauhea ajatus, ettei asiakas tietäisi, mitä muutakin on olemassa. Siksi nostan aina kollegoita esille ja laajemminkin sitä, mitä Suomessa osataan. Se on myös yksi tapa poistaa työn yksinäisyyttä.”

Kuraattorina Tavastila työskentelee pitkälti kuten taiteilijana. Prosessin loppumetreillä näyttelytilassa on oleskeltava pitkiä aikoja, jotta teokset saavat vaihtaa paikkaa ja ripustus löytää lopullisen muotonsa. Se on Tavastilan mielestä näyttelyyn valmistautumisen raskain mutta samalla nautinnollisin vaihe, oli kyse sitten omista tai muiden töistä.

”Kummankin kohdalla kyse on kyvystä astua askel taaksepäin. Idea ja tunnelma ovat olemassa, mutta vasta, kun näen työt samassa tilassa, voi alkaa siirtely ja sommittelu. Viimeiset päivät ovat rankkoja, koska niiden aikana joutuu tekemään paljon päätöksiä. Ateljeessa töitä ei koskaan näe yksistään.”

Näkeminen edellyttää fyysistä liikettä, Tavastila luonnehtii.  

”Kun liikun tilassa orgaanisesti, työt asettuvat. Esimerkiksi Kappalaisentalon tila on vaativa, koska kustakin huoneesta näkee toiseen. Jokaisen työn on siksi poimittava jotain toisista.”

Hetki, jolloin oikea sommitelma löytyy, on kuitenkin syy, jonka vuoksi Tavastila tekee työtään.

”Sommitteluvaiheessa käyn kaikki tunteet läpi. Ensin kaikki näyttää hyvältä ja sitten mikään ei ollenkaan. Tarvitsen aikaa, jotta voin astua etäälle.”

Ripustettavaa riittää etenkin omissa näyttelyissä, sillä Tavastilan työskentelymetodiin kuuluu tuottaa runsaasti materiaalia.

”Uskon paljoon tekemiseen. Jos tekee kerrallaan vain yhtä teosta, ehtii itse muuttua liikaa ennen kuin teos on valmis.”

Tuotteliaisuus vaatii tekijältään ideakylläisyyttä.

”Välillä tuntuu, että saan liikaakin virikkeitä. Olen niin ihoton, että kaikki tulee läpi: värit; tuoksut; tila, jossa työskentelen.”

Tavastila kertoo aloittavansa työskentelyn välittömästi saadessaan idean.

”Minua voi inspiroida vaikkapa jazzin yksittäinen rytmi tai keskustelu ystävän kanssa. Ateljeessani on enemmän keskeneräisiä töitä kuin valmiita, sillä en ehdi työstää kaikkia ideoita valmiiksi. Välillä sanon itselleni, etten saa aloittaa uutta ennen kuin edellinen on valmis, mutta luonnettaan on vaikea muuttaa. Työni saattavat hengailla ateljeessa kolmekin vuotta, ja siinä on se riski, että maalaa päälle. Siksi yritän nykyisin pakata ne.”

Myös näyttelyyn aiottuja töitä jää helposti yli.

”Ajattelen aina, että tämä tulee sitten seuraavaan näyttelyyn. Jo Kappalaisentaloon piti esimerkiksi piti tulla metalligrafiikkaa.”

Porvoolaisgallerian avara, nelihuoneinen näyttelytila on ihanteellinen Tavastilan suurikokoisille, lyyris-ekspressiivisille öljyväri- ja akryylimaalauksille. Niiden ja silkkipainotöiden lisäksi näyttelyssä nähdään pieniä muste- ja vesiväritöitä.  

Teosaiheittensa puolesta Tavastilaa olisi helppo tituleerata maisemamaalariksi, elleivät hänen puoliabstraktit maisemansa olisi vähintään yhtä paljon sisäisiä. Mutta tilan kuvaaja Tavastila eittämättä on: hän tarkentaa sisäisen ja ulkoisen rajalle, suojan ja aukean taitekohtaan, jossa sisäisen maailman turvasta nousevat ihmeelliset maisemat.

Lähtökohta Tavastilan töissä on yleensä tunne tai tunnelma. Abstraktioon sulavat muodot vihjaavat yhtä hyvin kaukaisista maista kuin läheisistä huoneista. Valo läikehtii trooppisten kasvien lehdillä ikään kuin joku olisi juuri poistunut huoneesta jättäen tilan uteliaan katseen tutkittavaksi.   

Ihmisfiguureita Tavastilan salaperäisen kasvimaailman joukossa esiintyy aniharvoin. Kulttuurin läsnäolo näkyy kuitenkin kuva-aiheiden huonemaisina rajauksina sekä välähdyksinä yksityisen tunnemaailman kokijasubjektista. Teoksen ja katsojan välille syntyy näin intiimi jännite — tai pikemminkin jakamisen lupaus ja kutsu.   

”Olen maalannut turvapaikkoja itselleni. Ne edustavat sitä, mitä tahtoisin elämän olevan.”

Näyttelyn nimessä suru on noussut ajurin paikalle. Leiskuvien pastellien yhteennivojana se yllättää, mutta Tavastila luonnehtii rikasta palettiaan vastaväreiksi surulle. Melankolia on läsnä näkymättömänä vastapoolina värien runsaudesta välittyville lämmölle ja ilolle.

”Suru saattaa tulla osaksi teosta esimerkiksi musiikista, jota maalaushetkellä kuuntelen. Joku toinen on antanut tunteelle sävelen ja sanat. Maalauksissani luon tilan, jossa surun kanssa on OK olla.”

Hyväksyvää läsnäoloa hohkaavat teokset syntyvät hitaasti. Tekniikka mukailee töiden kuvaamien tunnetilojen kerroksellisuutta. 

”Ajattelen, että pohjasuru on aina olemassa. Sen yli ei voi päästä. Surun läsnäolo voi kuitenkin olla kuin rauhallinen, ei-häiritsevä pohjaväri. Tunteena se ei ole yhtään vähemmän syvä tai tosi, vaikka sen rinnalla kokisikin vastakkaisia tunteita. Tunteiden ei tarvitse tasoittaa toisiaan.”

Toivo on kuitenkin Tavastilalle aivan yhtä perustava tunne.

”Halusin jättää näyttelyn nimessä hope-sanan viimeiseksi, koska se on se, mikä lopulta jää jäljelle.”

Seuraavan kerran tapaamme Tavastilan kanssa kolmen viikon kuluttua, jälleen samassa paikassa. Teokset nojailevat seiniin ja lepäävät oleskelutilan sohvilla. Jasmin Anoschinin keväisen pastellisia lasitöitä ja Emma Helteen värikylläisiä keraamisia veistoksia on ryhmitelty lukemattomille pinnoille, jotka normaalisti toimivat arkisempien esineiden laskualustoina. 

Kuvanveistäjä Sonja Löfgren-Birch on vasta saapumassa Ruotsista, Tavastila tietää kertoa. Taidemaalari Heli Hiltunen puolestaan on residenssissä Pariisissa, eikä ole pääsemässä avajaisiin.

Yhteensä heitä on kuusi: yksi taiteilija jokaiselle Together-näyttelyn aukiolokuukaudelle. Kun seuraava Runo Biannual Exhibition — Longing nimeltään — puolen vuoden päästä avautuu, kaksitoista näyttelykuukautta kera kahdentoista taiteilijan tulee täyteen. 

Tavastila liikkuu käytävällä tottuneesti, tällä kertaa arkivaatteissa. Hän vaikuttaa aavistuksen stressaantuneemmalta kuin viimeksi. 

Siinä missä Kappalaisentalo on galleriatilaksi poikkeuksellisen suuri ja seinäpinta-alaa on kylliksi jopa Tavastilan vaativimmille maalauksille, hotellissa ollaan tyystin erilaisessa ympäristössä. Asetelma on kuitenkin sama kuin vajaata kuukautta aiemmin: näyttely on avautumassa ja ripustustyöhön on käytävä.

Olen saapunut seuraamaan kuvanveistäjä Tommi Toijan Tuulen viemää -teoksen (2022) nostamista hotellin jylhänä kaikuvan portaikon kattoon. Avuksi tarvitaan rakennusteline, sillä korkeutta kierreportaiden yllä riittää useampi metri. 

Vaikka yleisölle näkyvin osa hotellia on sen lobby, Runo Biannual Exhibitions tuo taiteen osaksi myös rakennuksen vähemmän tunnettuja tiloja: käytäviä, sauna- ja spa-tiloja sekä unisex-wc:tä. Tavastila on halunnut viedä taidetta laajasti hotellin eri osiin, koska toivoo kävijöiden tekevän itse omat taidelöytönsä.

”Tällaisessa näyttelyssä voi hyvin käydä kaksi tai kolme kertaa, ellei enemmänkin. Joka kerta näkee uutta. Yllätyksellisyys säilyy. Olisi ihanaa, jos kävijällä tulisi olo, että on saanut itse keksiä jotakin.”

Tavastila ylistää hotellijohtoa kyvystä heittäytyä projektiin. Samalla hän kertaa syitä sen takana: taide ei ole ilmaantunut Runoon yhtäkkiä, vaan seinäupotuksilla ja avatuilla väliseinillä on alusta saakka ollut tarkoituksensa.

”[Hotellinjohtaja] Erkka [Hirvonen] kertoi minulle kokevansa taiteen isona osana Runon identiteettiä. Täällä on esimerkiksi Inka Bellin serigrafiat joka huoneessa.” 

Toijan työn ripustusta kanssani seuraava kuvataiteilija Iisa Maaranen — yksi Together-näyttelyn taiteilijoista — arvioi kuitenkin, että Tavastilan rooli Runon taideidentiteetin esiintuomisessa on ollut äärimmäisen keskeinen.

”Fanny on huippuverkostoitunut ja hänellä on nimekkäät kontaktit. Tunnen itseni noviisiksi konkarijoukossa.”

Maarasen lausunto häkellyttää, ovathan näyttelyn suurikokoisimmat työt taiteilijalta itseltään. Hotellin taideilme on tähän saakka on ollut tunnettu juuri hänen taiteestaan: sisustussuunnittelija Joanna Laajisto tilasi Maaraselta teoksen nopealla aikataululla, kun interiööri muuten oli jo mietitty.

”Minulla oli samaan aikaan näyttely [galleria] Forum Boxissa [Helsingissä]. Ehkä Laajisto oli nähnyt töitäni siellä. Kun kutsu kävi, oli helppoa lähteä mukaan Fannyn näyttelyyn, koska olin aiemman teoksen kautta tavallaan jo osa hotellia. Tiesin, että tästä halutaan kova konsepti.”

Tavastilan idea on, että jokaisen Runo Biannual Exhibitions -näyttelyn osana nähdään teoksia yhdeltä taiteilijalta, jonka töitä on sisustusvaiheessa hankittu hotelliin: Maarasen ja Bellin ohella heihin kuuluvat kuvanveistäjä Riku Riippa ja kuvataiteilija Linda Linko. Pysyväiskokoelman teokset vaihtavat tarvittaessa paikkaa näyttelyiden ajaksi.

Myös Maarasen öljyvärityö Getting Together (2021) seilaa parhaillaan käytävällä. Sen sijalle sommitellaan taiteilijan toista teosta. 

”Mietin, mitä Laajisto mahtaa ajatella tästä kaikesta”, Maaranen pohtii istuskellessamme portaikossa. ”Taide kuitenkin muuttaa kerran luotua tunnelmaa. Mutta hotelli haluaa, että tila sykkii ja muuttuu.”

Taiteilijoiden ja mesenaattien suhde on aina ollut täynnä produktiivista hankausta. Ehkeivät vuosisadat ole muuttaneet tilannetta, ehdotan Maaraselle. 

Hän myötäilee. ”Itselläni ei ole valittamista. Olen saanut runsaasti teoskyselyitä täällä olevan teokseni ansiosta. On tullut jopa myyntiä. Mutta totta kai galleriat ovat edelleen paikkoina tärkeitä, koska niihin ei ulotu sensuuri. Positiivisimpana pidän sitä, että tänne halutaan vain ammattitaiteilijoita ihan niin kuin hotelli on tunnettu laatudesignistaan.”

Voisiko siis ajatella, että juuri salliva suhtautuminen suppeasti ymmärretyn yritysilmeen rikkoutumiseen toimii takeena sille, etteivät näytteille pannut teokset assosioidu silkaksi sisustustaiteeksi?

”Se on hyvä kysymys. Itse ajattelen, että taiteen merkitys muuttuu aina, kun se on huonekalujen seassa. Kun tehdään tilan ehdoilla, lähestytään palvelumuotoilua. Esimerkiksi tässä projektissa pääroolissa on hotelli. Taide on väistämättä taustalla.”

Maarasen valistunut arvaus on, että Runo Biannual Exhibitions -näyttelyissä tullaan näkemään jatkossa eniten veistotaidetta.

”Huoneisiin näyttelytaidetta ei ole tulossa eikä ruokailutilaankaan juurikaan, sillä lamputonta seinää on vähän. Jo nyt näkee, että Jasminin veistokset pääsevät upeasti oikeuksiinsa [ikkunalla]. Taidemaalarina aina vähän sattuu, kun [teoksille] ei ole oikeaa valoa, mutta eipä galleriassakaan aina ole. Parasta olisi, että aina olisi luonnonvalo, kevätvalo, mutta Suomessa vuodenajat ovat monesti tunkkaisia.”

Toisaalta hämärässä ihmiset rauhoittuvat teosten äärelle, pehmittää Porvoon Taidehallissakin töitään esitellyt Maaranen mielipidettään. Juuri hänen teoksensa saattelevat kävijöitä sekä saunaosastolle että saniteettitiloihin.

”Saa nähdä, miten rohkeaksi Runo ryhtyy. Esimerkiksi videotaide voisi toimia hyvin syksyn pimeässä. Bisnesmatkailija tuskin poikkeaa kiireisen aikataulunsa lomassa museoon, mutta hotellissa kansalliset nimet tulevat tunnetuiksi myös kansainvälisille vieraille.”

Tietyin rajoituksin, Maaranen täsmentää.

”Kun taidetta viedään esimerkiksi wc-tilohin, siinä on kuitenkin oltava idea mukana. Muuten taiteilijan ammattiylpeys tulee vastaan.”

Mutta ei taidemaalari vain itseään ajattele.

”Spa-osastolle ihminen menee ensi sijassa etsimään rauhoittumista. Sinne ei voi viedä liian provosoivaa taidetta. Se on vähän sama asia kuin sairaalassa. Kun ihminen on herkässä tai haavoittuvassa mielentilassa, on toivottavaa, ettei taide ärsyttää liikaa, vaikka usein juuri hiljentymisen ja pysähtymisen tiloissa ihmisellä olisikin parhaiten aikaa keskittyä vastaanottamaan taidetta.”

Toisin kuin Maaranen, koiransa kanssa ripustusta seuraamaan saapunut kuvanveistäjä Helle tuntee Tavastilan entuudestaan. Hänellä, kuvataiteilija Eeva Peuralla ja Tavastilalla on taustallaan yhteisnäyttely vuonna 2018. 

Helteen pirskahteleva, vaaleanpunasävyinen veistos on vartavasten tehty Together-näyttelyyn.

”Yleensä ajattelu- ja muotoilutyö kestävät viikkoja”, Helle kertoo. ”Tämän muoto syntyi vuorokaudessa. Olin nähnyt kuvia hotellista, joten tiesin, että tila on valoisa. Onneksi olin tulkinnut oikein kuvan [väliseinän] aukosta, sillä innostuspäissäni en tullut edes tiedustelleeksi sen mittoja.”

Inspiraationa Ruusu ja artisokka -teokselle (2022) on toiminut vuodenaika.

”Olin aiemmin kokeillut sekoittaa sinivihreää ja kalpean vaaleanpunaista lasitetta, ja tahdoin perustaa teoksen niille. Kevät oli tulossa. Siksi halusin teokseen kevyttä renessanssimaisuutta, jopa rokokoota.”

Vaikka Helteen veistos hehkuu suorassa luonnonvalossa, hän ei suhtaudu ripustettavankaan taiteen mahdollisuuksiin yhtä kriittisesti kuin Maaranen.

”Iisan teos [Change (2016)] käytävässä on upea, vaikkei sillä olekaan museovalaistusta. Seinän väri tukee teoksen värejä. Jos olisin taidekeräilijä, haluaisin nähdä, miten teos istuu oikeaan tilaan. Täällä näkee, voisiko teos sopia kotiin.”

Erityisen tähdellistä se on veistäjien töiden kohdalla, Helle painottaa.

”Veistotaiteesta tulee harvemmin ajatelleeksi, että sitä voisi laittaa kotipöydälle. Taide sisustuksessa ei kuitenkaan ole sama asia kuin sisustustaide. Itsellänikin on alkanut viime aikoina herätä intohimo veistoksiin, vaikka minulla on pieni koti. Niitä on tullut teosvaihdossa ja olen ostanut nuorilta tekijöiltä.”

Kyseisiä teoksia ei varmuudella ole tarkoitettu sisustuksen osaksi, Helle sanoo. 

”Harmittaa, että olen alkanut ostaa kotiin vasta näin myöhään. Vaikka olen itse veistäjä.” 

Saamme veistäjän kanssa seuraa, sillä Tavastila ehtii istua ripustuskiireiltään hetkeksi alas. Hän sanoo valinneensa Together-näyttelyn teokset rakkaudesta jokaiseen näyttelyssä nähtävän taiteilijan tuotantoon. 

”Olen odottanut innolla tätä hetkeä ja sitä, että työt alkavat keskustella keskenään. Suunnitelmasta huolimatta ripustus tapahtuu aina intuitiolla. Jokaisen työn on löydettävä paikka, joka on sekä paras sille itselle että tuo eniten lisäarvoa muille. ”

Toistaiseksi ympärillä on vielä luova kaaos. Se ei haittaa Tavastilaa.

”Olisi ihanaa, jos täällä tulisi tunne, että taide on vallannut tilan. Veistokset tekevät sen hyvin, koska ne ovat kolmiulotteisia. Monesti ne toimivat paremmin yhdessä kuin vaikka kaksi [eri taiteilijoiden] maalausta.”

Laajiston suunnittelemaan tilaan kuratoiminen on jo itsessään etuoikeus, Tavastila sanoo.   

”Sekin kiehtoo minua, että jokaisen tilan henki on erilainen. Ikkunalaudat ovat eri kokoisia, eri käytävissä on erilainen valo. On viehättävää, että taide voi tulla vastaan missä tahansa.” 

Sattumaa tai ei, Together-otsikon alla nähdään paljon samoja värejä kuin Tavastilan yksityisnäyttelyssä. 

”Niinkö? En ole ajatellut asiaa. Rakastan värejä, enkä siksi tietoisesti pohdi värikkyyttä. Esimerkiksi Emman töissä viehättävät vapaus ja spontaanius. Samastun tunteeseen.”

Vaikka Toijan, Anoschinin ja Helteen töitä on ennenkin nähty yhdessä, Tavastila sanoo, ettei ole halunnut pelata varman päälle.

”Jatkossa tänne tulee myös installaatiota, valokuvaa, valoteoksia.”

Niin, epäilemättä siihenkin on mahdollisuus: hotellin vaihtuvaisnäyttelyn on tarkoitus saada jatkoa vuosiksi eteenpäin. Hankkeen onnistumista ei ole syytä epäillä, sillä Tavastila on toiminut vastaavassa roolissa myös Niklas Engblomin Bar N:o 9:ssä, kun ravintola alkumetreillään tahtoi taidekuraattorin, vaihtuvia näyttelyitä ja kokoelmaostoja.

Onko taideinstituutioiden ulkopuolella esitetty taide salonkikelpoistunut sitten noiden päivien?

Tavastila ei vastaa suoraan. Hän sanoo kuitenkin vierastavansa tila edellä ajattelemista.

”Tiloja ei saisi arvottaa niin, että vessa on huonompi kuin lounge, vaan taiteen on puhuttava puolestaan. Kaikilla tämän näyttelyn tekijöillä on niin vahva jälki ja näkemys, ettei ongelmaa ole.” 

Probleema on ehkä pikemminkin se, että yleisön taidemaku on institutionaalinen, Tavastila virkkoo.

”Usein ajatellaan väärin päin: hieno tila, siis hieno teos, ikään kuin tila määrittäisi taiteen tason. Itse haluan tehdä taiteellisesti korkeatasoista kokonaisuutta, mutta tilassa, jossa ihmiset viihtyvät pitempään ja liikkuvat luontevasti. Baarissa taustalla kuuluu puhetta ja musiikkia. Taide tulee sinne, missä ihmiset ovat.”

Tavastilan mielestä galleriat ja epätyypillisemmät näyttelytilat eivät kilpaile keskenään, vaan tukevat toisiaan. Ravintolassa nähty taide voi houkutella kokijansa saman taiteilijan gallerianäyttelyyn.

”Jotkut kollegat ovat todenneet, että ’ai, baarinäyttely’, tai tulleet kysymään, että miten näin etabloitunut taiteilija voi laittaa töitään kenkäkauppaan. Taidetta varten ei kuitenkaan aina tarvitse olla mahtipohtista kuutiotilaa.”

Tavastilan oma motiivi projekteihin osallistumiselle löytyy muualta kuin taide-eliitin näyttelytilalle antamasta statuksesta.

”Tila ei ole ratkaise, lähdenkö hankkeeseen mukaan, vaan sydän. Rakastan yhteistyötä ja jokaisen hankkeen uniikkiutta. Mitä enemmän hanke ylittää alarajoja, sen parempi.”  

Kenkäkaupalla Tavastila viittaa suunnittelija Terhi Pölkin kanssa toteuttamaansa, myyntitavaraa ja näyttelytöitä yhdistelleeseen Into the Garden -projektiin, jossa Pölkin malliston siirtolapuutarhateema ja Tavastilan talvipuutarha kohtasivat. Vuonna 2019 taiteilija oli mukana Samuji-yhtiön hyväksi järjestetyssä, taiteilija-aloitteisessa Artists for Samuji -taidehuutokaupassa Helsingin Kämp Galleriassa; sitä luotsasivat mediapersoona Maria Veitola ja meklari Mats Wolontis. Seuraavaksi Tavastilan töitä voi ihailla Kiasma-arkkitehti Steven Hollin Newil&Baulle suunnittelemassa Meander-talossa, jonka 117 asunnossa tullaan kussakin näkemään Tavastilan käsinvedostettu serigrafia tutunoloisissa väreissä: flamingonpunaisessa, vihreässä ja kultaokrassa.

”Hollille taide on tärkeää. Hän aloittaa itsekin aina suunnittelutyön akvarellilla. On hienoa, että olen saanut olla mukana alusta saakka, enkä vasta rakennuksen valmistuttua. Olen valtavan kiitollinen koko projektin kattaneesta vuorovaikututteisuudesta sekä Nevil&Baun tiimille että professori Pentti Kareojalle, joka on Hollin yhteistyöarkkitehti Suomessa.”

Tavastila sanoo pohtineensa tilaustyön äärellä ennen muuta kodin merkitystä.

”Olen miettinyt, miten tärkeä paikka koti on: että se on ainoa, jossa voi vain olla, ponnistelematta. Sinne mahtuu koko elämä ja kaikki, mitä itse on — kaikki itsen kerrokset. Myös serigrafia on kerroksellinen ja sopii siksi kuvastamaan kotia.” 

Yli 25 luonnosta silkkipainotyötään varten tehnyt Tavastila kertoo, että on saanut Meander-projektissa palata jälleen myös talvipuutarha-aihioiden äärelle.

”Geologiassa meanderi tarkoittaa jokiuoman mutkaa. Rakennuksessa on haettu samanlaisia orgaanisia muotoja, joita mutkitteleva joki jättää maahan sitä uurtaessaan. Näen tausta-ajatuksessa yhtymäkohtia omissa töissäni toistuvaan orgaanisuuden ja struktuurin teemaan. Kun lähdin suunnittelemaan serigrafiaa, ajattelin, että talo edustaa rakennetta ja koti sen sisällä elämää. Näiden kahden dialogi näkyy valmiissa teoksessa.” 

Rungon monimuotoisuuden tähden Meander-taloon on valmistumassa niin lofteja, edustusasuntoja, perheasuntoja kuin pienempiä kaupunkiasuntoja. Suunnittelun lähtökohtia ovat olleet muun muassa auringonvalon tuominen talon kaarevien lasipintojen kautta asuntoihin sekä otollisten näkymäsuuntien muodostaminen.

”Asuntoon kuuluva taideteos luovutetaan tuleville asukkaille kauppakirjan allekirjoittamisen yhteydessä. Se on fyysinen todiste siitä, että koti on tulossa.”

Rakennuksen peruskiven muuraamiseenkin osallistuneelle Tavastilalle yhteistyö kuratoiduista sisustuskonsepteistaan tunnetun asuntorakennuttajan kanssa on ollut yhtä luontevaa kuin muutkin ylirajaiset projektit.

”Olisin halunnut elää silloin, kun eri alat kohtasivat. Ihmiset elivät yhteisessä kosketuskohdassa, josta syntyi uutta: ideoita, joista ei pystynyt sanomaan, kenelle ne kuuluivat. Se ei olisi tapahtunut, jolleivät kaikki olisi olleet paikalla yhtä aikaa. Ajattelen sitä aina, kun kävelen Kämpin ohitse. Miksi emme enää tee niin? Elämme kuitenkin kaikki samassa yhteiskunnassa.”

Tavastila mainitsee tunnetusta lastenlääkäriprofessorista maalaamansa muotokuvan, joka tilattiin juhlistamaan professorin eläkkeelle siirtymistä.

”Pidin puheen paljastustilaisuudessa. Yritin nostaa esille kulttuurihistoriallista pointtia, että se, mitä tapahtuu parhaillaan lääketieteessä, on samaa, mikä tapahtuu taiteessa. Olisi kaunista, jos taidetta, bisnestä ja tiedettä ei nähtäisi toisistaan erillisinä. Monilla sanattomilla tavoilla ne ovat yhtä joka tapauksessa.” 

Leonard Cohenin musiikkia rakastaneen yliopistotutkijan ja maahantuonnin parissa uransa tehneen liikemiehen tyttärelle alojen väliset kosketuspinnat ovat tuttuja jo lapsuudesta, mutta tieteiden- ja taiteidenvälisyys on osa myös Tavastilan omaa polkua. Pitkälle myöhäisnuoruuteen Tavastila uskoi tulevansa ammattipianistiksi. Polku katkesi käsikasvaimeen, jonka jälkiä on sekin, että vasenkätinen taiteilija maalaa isoja pintoja usein oikealla kädellä.

”Kesti pitkään, ennen kuin maalaaminen alkoi tuntua sydämessä samalta kuin musiikki. Olen kuitenkin halunnut, että musiikki on pianon jälkeenkin ollut läsnä elämässäni. Siksi hain kuoroon. Siellä tehdään yhdessä jotain, mistä syntyy taideteos tai elämys. Se on vastapainoa kuvataiteilijan työn yksinäisyydelle.” 

Tavastilan kuoro ei ole mikä tahansa.

”Spira Ensemblen kanssa olen päässyt tekemään esimerkiksi [Helsingin] Juhlaviikoille [Gustav] Mahlerin kahdeksannen sinfonian 200 laulajan esityksenä tuplasinfoniaorkesterin kera. Jos olisin jatkanut ammattimuusikoksi, en olisi koskaan päässyt laulamaan [kapellimestari] Hannu Linnun johdolla. Seuraavana vuonna meitä johti Susanna Mälkki.”  

Spira Ensemble on listattuna Tavastilan ansioluetteloon näyttelyiden, apurahojen ja residenssijaksojen rinnalle.

”Olen halunnut nostaa sen sinne, vaikka se on epätyypillistä. Koska se liittyy elämääni.”

Ja liittyyhän musiikki myös Tavastilan maalaustaiteeseen. Esimerkiksi yksi Collected Sorrow and Hope -näyttelyn teoksista on nimeltään Suzanne.

”Maalatessani kuuntelen yleensä Cohenia tai Nick Cavea. Olen niin vanhanaikainen, että soitan edelleen CD-levyjä, tiettyä teosta maalatessani usein yhtä ja samaa kappaletta. Monet teokseni saavat nimensä musiikista. Siksi minulle oli tärkeää, että myös Studio-installaation taustalla soi musiikki, aivan kuten työhuoneella.”

Tavastila uskoo, että myös Runossa musiikki auttaa keskittymään taiteeseen. 

”Tai se, että teoksista voi puhua vapaammin kuin galleriassa. Tällaisessa paikassa on tilaa tuntea teosten herättämiä tunteita ja muodostaa omia mielipiteitä.” 

Tavastila puhuukin mielellään hengailusta taiteen kanssa. 

”Tällaisessa tilassa näyttely elää koko ajan. Sitä kautta myös täällä valmiiksi olevat esineet saavat uudenlaista nostoa. Shakkilauta voi olla eri päivinä pöydässä eri kohdalla, ja samalla tavalla liikkuvat teokset.”

Hotelliin sijoitettu taide vaatii Tavastilan mielestä sitä, että taide sekä erottuu ympäristöstään että on sen osa.

”Galleria on yleensä puhdas, valkoinen. Se on kuitenkin monesti ainoa paikka, jossa teokset ovat sellaisessa ympäristössä. Taide syntyy taiteilijoiden työhuoneilla, ja kun joku ostaa teoksen, se palaa luonnolliseen ympäristöönsä. Epätyypillisessä näyttelytilassa taidetta on mahdollista kokea vastaavissa olosuhteissa.”

COPYRIGHT NOTICE

Riverå Slow Local Urban Magazine, 2022-2023. All Rights Reserved. 

The copyright to all copyrightable material (“content”) on this website is property of the publisher. Do not copy, reproduce, distribute, publish, display, perform, modify, create derivative works, transmit, sell, offer for sale, or exploit the content in any other way without the copyright holder’s prior written permission.

For permission to use the content, please contact: juli (at) riveramagazine.fi.

Photography by Annika Blåfield.