Antti Ansasta luullaan kotikaupungissaan Porvoossa usein jazz-muusikoksi. Eikä ihme: Suomessa on yhä melko tavallista, että kulttuuritapahtumien tuotanto on taide- ja kulttuurialoilla koulutuksensa hankkineiden harteilla. 

Kymmenvuotista taipalettaan vastikään juhlineen Porvoo Jazz Festivalin perustajiin kuuluva Ansas on kuitenkin — vastoin ennakkokäsityksiä — Åbo Akademista valmistunut kauppatieteiden maisteri, jonka mielestä luova ajattelu ja toiminta ovat eri asioita. Ajatteluun voivat oppia myös ne, jotka eivät työskentele luoviksi mielletyissä ammateissa, ja parhaiten se opitaan niiltä, jotka ovat työkseen luovia. 

Siksi Ansaksen mielestä taidealojen ja yritysmaailman vuorovaikutus on ensiarvoisen tärkeää, ja rekrytointeja pitäisi tehdä rohkeammin alarajojen ylitse. 

”Usein ei huomata, että ongelmanratkaisutilanteet ovat kaikilla aloilla samalaisia”, Ansas sanoo. ”Ei ole syytä, miksei kulttuurituottaja voisi toimia projektipäällikkönä IT-firmassa. Luullaan, että pitäisi olla käsitys IT-alasta, vaikka aina on ihmisiä ratkomassa teknistä ongelmaa. Kulttuuripuolella on paljon taitoja, jotka saattaisivat olla jopa menestyksekkäämpiä yrityskentällä, koska kulttuurialalla ei voi olla kasvamatta hektisyyteen.” 

Organisaatiojohtamista opiskellut ja rekrytointifirmassakin työskennellyt Ansas on tehnyt yhden ennakkoluulottomimmista rekrytoinneistaan punk-keikalta. Ja nimenomaan projektipäälliköksi. Jo aiemmin Ansaskselle työskennellyt asentaja vakuutti rekrytoijan koko kykykirjostaan, kun pääsi näyttämään, millaiset tehot sai irti itsestään lavalla. Mies soitti sähkökitaransa palasiksi.

”Minulle on ihan sama, työskentelenkö viulunsoittajan vai insinöörin kanssa. Kummassakaan tapauksessa en ymmärrä tekniikasta. Muusikko tai taidemaalari tuo lisäarvoa, jota minulla ei ole, ja osaamista, jota itseltäni puuttuu. Itse voin tuoda mukanani sitä, mitä he eivät tiedä: ymmärryksen kaupallisesta toiminnasta, markkinoista, henkilöstöjohtamisesta.”

Urheilijoiden palkkaaminen yrityksiin on hyvinkin tavallista, Ansas huomauttaa. Uskotaan, että tavoitteellisuus ja strukturoitu työskentelytapa näkyvät silloinkin, kun urheilija istuu työpöytänsä takana. Miksei samaa ajattelutapaa voisi siis soveltaa kulttuurialojen ihmisiin? Taiteilijan perustyökalupakkiin kuuluu se, mistä yritykset elävät: innovatiivisuus sekä kyky nähdä ja hyödyntää kauneusarvoja.

”Viulunsoittajaa on vaikea tuoda insinöörin rinnalle, jollei siitä ole aiempaa kokemusta. Kansainvälisesti on kuitenkin näyttöä, että yhteinen kieli ja intressit löydetään parhaiten, kun saman katon alle — tai edes samaan kortteliin — kootaan eri alojen osaamista.”

Vaikka kyse on globaalista trendistä, esimerkkien perässä ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan. Ansas itse jakaa aikansa WSOY-talon Vanha123:n sekä Rihkamatorin kupeessa sijaitsevan Cospace-toimiston välillä. Vanha123:n idea on koota samaan rakennukseen kulttuurialojen toimijoita, ja entiseen pankkiin pystytetyssä kollektiivisessa työtilassa tulevaisuudensuunnitelmat ovat vielä laaja-alaisemmat. 

”Täällä on edustettuna monipuolisesti yrityksiä, jotka etenkin toiminnan alkuvaiheessa voivat hyötyä toisistaan ja käyttää ristiin toistensa palveluita. Ideoita pääsee työstämään yhdessä, ja samalla jaettu työskentelytila poistaa konkreettisestikin yksinäisyyttä. Jos tarvitset juristia tai markkinointiosaamista, yhteistyö voi alkaa aamukahvilta. Tänne on jo nyt kerääntynyt ihmisiä, joille saman pöydän ääreen kokoontuminen päivän aluksi on työpäivän inspiroivin osio.” 

Ansaksella itsellään on sormensa pelissä niin sijoittajana kuin osakkaana useissa kiinnostavissa ja ajankohtaisissa yrityksissä. Niihin lukeutuvat esimerkiksi tekoälyyn ja digitalisaatioon keskittyvä Ai2Ai, ruokahävikin vähentämiseen tähtääviä ohjelmistoratkaisuja myyvä Hukka AI, tietoliikenneverkkoja suunnitteleva ja rakentava Fiber Highway sekä tulevaisuuden ympäristöteknologiayhtiö Iotoi, joka palkittiin vuoden 2022 Tuen ilmastotekojen Porvoota -tunnustuksella.

Dynaamista on myös kehitystyö Cospace-omistaja Petter Larsenin kanssa. 

”Se, mitä täältä yhä puuttuu, ovat luovien alojen toimijat. Haluaisin rikkoa raja-aitoja vielä enemmän kuin Vanha123:ssa on tehty.”

Ansaksen tausta on porvoolaisessa urheiluperheessä, jossa ”taide- ja kulttuurikasvatus jäi elämättä”, kuten Porvoo Jazz Festival r.y.:n pitkäaikainen toiminnanjohtaja itse asian muotoilee. Nykyisin manttelia kantaa Elina Brooks, jolle festivaali ehti pitkään olla koti tuottajan roolissa. Ansas itse jatkaa yhdistyksen puheenjohtajana.

Yhdessä festivaalin taiteellisen johtajan Jaska Lukkarisen kanssa kolmikko on rakentanut festivaalista pysyvän kulttuuri-instituution. Siinä pienen kaupungin mittakaava sekä kotimaisia ja kansainvälisiä huippunimiä vilisevä esiintyjäkaarti kohtaavat vuosi vuoden jälkeen toisensa.

Kymmenen vuoden svengi ei olisi mahdollinen tekohengityksellä. Rahoituspohjan on oltava kestävä. Tapahtuman taiteellisen johtajan nimellä vakuutetaan rahoittajat, mutta rahavirtojen orkesterointi on Ansaksen käsialaa: ilman hänen toimiaan musiikin huippunimillä ei olisi areenaa eikä yleisöllä kaupunkiprofiilia nostattavaa tapahtumaansa.

”Suomessa kulttuuria ei pystytä tuottamaan kaupalliselta pohjalta omavaraisesti. Lipputuloilla pystytään kattamaan vain 25% toiminnan kustannuksista. Ei paljon auta, vaikka laitetaan Antti Tuisku lavalle, puolet tuloista menee silti muualle kuin artistille. Mitä isommaksi toiminta kasvaa, sitä enemmän kasvavat myös kulut. Jos tapahtumaa ei halua tehdä omasta selkänahasta, 75% on oltava subventoitua. Festivaali on haluttu pitää yhdistyksenä, jotta pääsy julkisiin rahoituskanaviin pysyisi auki.”

Porvoo Jazz Festivalin pääareena on Vanha123. Taloudellisesti se on irrallinen festivaalin rahoituksesta. Tilassa järjestetään niin teatteri- kuin jazz-klubitoimintaa alivuokralaisina toimivien yritysten pysyvien toimintojen lisäksi.

Kaupunginhallituksessakin istuneella Ansaksella oli jo kunnallispolitiikan aikaan hyvä keskusteluyhteys paikallisiin kulttuuritoiminnan rahoittajiin. Kuuma linja on pysynyt auki valtuustokauden jälkeenkin.

”En ollut niin ylivannoutunut puolueeni kannattaja, ettenkö olisi pystynyt pitämään hyvät suhteet kaikkiin. [Edesmenneen kulttuurivaikuttaja] Jokke Lybeckin kanssa oltiin eri puolueista, mutta käytiin usein valtuustokokouksen jälkeen kaljalla. Nykyinen Vanha123 oli silloin tyhjennetty leffateatteri, jossa toiminta oli kielletty, kun Bio Rex oli tullut Taidetehtaalle. Kiinteistö oli ollut kaksi vuotta tyhjillään, ja sitä oli yritetty vuokrata toimistotilaksi. Jokke ehdotti, että tehtäisiin talosta kulttuurikeskus.”

Lybeck itse ei ollut onnistunut neuvottelemaan sopimusta.

”Kun lähestyin omistajaa, sanoin, ettette saa tästä millään toimistoa. Tila on tehty kulttuurikäyttöön. Jazz-toiminta oli siinä vaiheessa jo niin pitkällä, että pystyttiin lähtemään mukaan päävuokralaisena.”

Festivaalin ohella kiinteistö tunnetaan ennen muuta kahvilastaan, jonka pitäjäksi Ansas aikoinaan houkutteli Päivi Karjalan. Keväästä lähtien Aatos Cafén omistajiin ovat lukeutuneet myös Ansas itse sekä Vår Groupin Niko Lehto. Uusien osakkaiden mukaantulon taustalla on liiketoiminnan tehostaminen: Ansaksen tavoin Lehto tunnetaan takkuja tehokkaasti selvittelevänä numerovelhona. Hanke kulkee nimellä Kulttuurikortteli, ja pitkän aikavälin tavoitteena on tiivistää ravintolatoiminnan ja monitaiteellisen tapahtumatuotannon yhteistyötä WSOY-talon ympäristössä. 

”Toisin kuin festivaalissa, tässä on puhtaasti liiketoiminnallinen päämäärä. Haemme joustavuutta, jota yhdistystoiminnassa ei ole.” 

Millaista tapahtumayhteistyö sitten voisi olla? Esimakua saatiin syksyllä festivaalin aikana, kun se juhlan kunniaksi laajeni Porvoon vanhalle asema-alueelle. Veturitallin nostalginen klubimiljöö sekä tornitallin festivaaliravintola toivat mieleen Teurastamon industrialisen kulttuurialueen Helsingissä. Rosoa, melankoliaa ja vastaheränneen tuoreutta — siitä kaikesta nautittiin muun muassa tapahtuman pääkonsertin muodossa, solistinaan Teosto-palkittu Linda Fredriksson. Fine dining -kokkien valmistamat maisteluannokset ja niihin paritetut viinit kelpasivat hyvin elävän tulen ääressä aterioineelle festivaaliyleisölle.

Ansas uskoo, että asema-alueen uudelleenaktivoinnissa on kyse historiallisesta alkusysäyksestä, joka innoittaa myös muita paikallisia toimijoita.

”[Porvoon] festivaalista ei saada [Helsingin] Flow’ta tekemälläkään, mutta tapahtumapaikka on onnistunut silloin, kun saadaan hipsterit, hipit ja yritysmaailma saman katon alle. Tavoitteena on tuottaa uusia elämyksiä kaikille.” 

Siihen liittyvästä tietotaidostaan Ansasta konsultoidaan jo ulkopuoleltakin.

”Vanha123:ssa vieraili taannoin iso yritysjohtaja, joka kysyi, että hei Antti, onko tää sun. Hänellä oli ongelma: hän oli rakennuttamassa tehtaita, mutta häneltä puuttui viihde- ja sosiaalinen elämä työntekijöille — luova, innovatiivinen ympäristö, jossa hänen amerikkalaiset työntekijänsä viihtyisivät. Ruokakulttuuria, taidekulttuuria. Hän oli valmis rahoittamaan, jos vain joku tekisi sen hänelle.”

WSOY-talon ratkaisut kiinnostivat tehtailijaa. Ansas kertoi. Hän kuvaili, kuinka toiminta hyödyttää parhaimmillaan sekä kulttuurialan toimijoita että paikallisia. Sekä tietenkin tarjosi yhteistyötä.

”Meillä on paljon sellaista mageeta, jota isoissa yrityksissä arvostetaan.”

Vaikka Ansas lähestyykin kulttuurirahoitusta realistisesti, taide-elämä ei ole hänelle pelastajaa odottava uhri rahamaailman jaloissa. Päinvastoin, se on ehtymätön arkku oppeja hänen kaltaisilleen suorittajille. 

Todellakin: suorittajille. Se on Ansaksen itseidentifikaatio, jonka hän nostaa esiin yhä uudelleen.

”Törmäsin taidemaailmaan aika vihreänä”, Ansas aloittaa, ”ja vaikka kyse on vasta aikuiselämän asiasta, alusta saakka on ollut tunne, että kuulun tänne. Samaan aikaan olen jatkuvasti saanut elämyksiä, että omalla taustallani ei pysty ajattelemaan yhtä pitkälle.” 

Se johtuu sisäisistä blokeista, Ansas luonnehtii.

”Taiteilijat heittäytyvät ajatusmaailmaan, joka on kielletty meiltä suorittajilta. Toimintamme ja ajattelumme on rajoittunutta. Siksi maailmat on saatava kohtaamaan. On uskallettava ajatella pitemmälle: pelottavia, ei-norminmukaisia ajatuksia. Se on ominaisuus, johon olen ihastunut luovan alan toiminnassa.” 

Myös Ansaksen oma työ vaatii tuekseen luovuutta. Hän sanoo olevansa elementissään paitsi mahdollistajana myös kehittäjänä.

”On minussa keksijääkin, mutta se ei ole vahvin puoleni. Kehittäminen sen sijaan on. Kun asiat alkavat olla vähän liian valmiita, en jaksa enää kiinnostua.”

Kehittäminen ja keksiminen ovat sukulaisia, Ansas virkkoo, sillä kummassakin tarvitaan ideoita.

”Tämä on se kohta, jossa monesti lyömme pään seinään. On resursseja ja tahtoa, muttei ideaa. Mikä on silloin se asia, jolla lähdetään herättämään huomiota? Ideoiden puuttumisen taustalla on yleensä se, että on tehty liian rutinoitunutta toimistotyötä. Luova ajattelu on lakannut.”

Improvisaation merkityksen yritystoiminnassa Ansakselle havainnollisti aikoinaan hänen opettajansa Alf Rehn — Thinkers 50 -listallekin nostettu bisnesajattelija, Dangerous Ideas -kirjan (2011) tekijä ja nykyinen innovaation, designin ja johtamisen professori — jonka filosofia innoitti Ansasta.

”Hän puhui improvisoivasta johtamisesta. Esimerkkejä haettiin jazz-yhtyeestä. Jazzissa johtaja vaihtuu kappaleen aikana jatkuvasti. Et koskaan voi tietää, kuka on johtaja seuraavan 30 sekunnin kuluttua. Bändi, jossa jokainen saa vapauden improvisoida ja soveltaen eläytyä, saa aikaiseksi paljon siistimmän kappaleen kuin sellainen, joka soittaa suoraan nuoteista.”

Sittemmin Ansas on nähnyt esimerkin toteutuvan myös käytännössä.

”[Porvoo Jazz Festivalin] ensimmäisen konsertin aikaan kymmenen vuotta sitten en tajunnut mitään jazzista. En edes pitänyt siitä. Pikkuhiljaa olen alkanut tykätä, mutta se ei ole silti ollut se tärkein asia. Eniten minua kiehtovat muusikoiden ajatusmaailma ja tunnetila lavalla. Kun muusikko soittaa, ihminen ja yksilö katoavat. Niiden tilalla on tunne. Se on hyvin vieras olotila minulle.”

Saman flow’n voi toisinaan nähdä myös urheilussa, Ansas sanoo. Hänen oma harrastuneisuutensa kytkeytyy joukkue- ja kilpailulajeihin: jääkiekkoon, kaukalopalloon sekä viimeisimpänä rugbyyn. Taiteen ja urheilun vastakkainasettelusta hän ei pidä.

”[Jääkiekkovalmentaja ja -asiantuntija Juhani] Tamminen puhuu siitä, että joukkue pääsee kiinni momentumiin, luovaan suoneen, jossa se vain nauttii hetkestä. Kyse on puhtaasti itsestä lähtevästä tyydytyksestä. Se ei ole rationaalista, suunniteltua tai käskettyä, ja silti sillä tulee paras suoritus rationaalisesti mitattuna. Parhaat pelaajat pääsevät tuohon tilaan alitajuisesti.”

Liian usein flow kuitenkin katkeaa siihen, että urheilija tulee tietoiseksi suorituksestaan. Silloin hän korvaa mielihyvälle antautumisen tavoitehakuisella pusertamisella. Tavoitteen saavuttaminen lipuu — paradoksaalisesti — yhä kauemmas. 

Ansaksen mielestä taiteessa on yleisempää, että luovan virtauksen merkitys ymmärretään. Heittäytymisen mahdollisuusehtoja pidetään aktiivisemmin yllä. 

”Taiteilijoilta tulee luonnostaan se, mitä urheilijat hakevat puristamalla mailaa yhä lujempaa.”

Johtamisessa mielensisäisten prosessien tärkeyden ymmärtäminen on Ansaksen mielestä erityisen olennaista.

”Pohjimmiltaan kyse on siitä, miten saada mieli oikeaan tilaan, jotta voi olla johtaja ja johdettava. Jos ihmisellä itsellään ei ole visiota johtajuudesta, johtaminen on hyvin vaikeaa. Kun tietää, että johtamismalli on itseä, silloin johtaa luonnostaan oikein. Muu on managerointia.”

Ansaksen oma johtamismalli ammentaa luovan johtamisen perusideoista. Ydinoivalluksen hän sai jo graduvaiheessa tehdessään maisterintutkielman leikkivästä ihmisestä.

”Ihminen syntyy varustettuna perusominaisuudella nimeltä leikki. Se on yhteistä kaikille olennoille: esimerkiksi koira ei oppisi puremaan, ellei se ensin leikkisi sitä.”

Olemme kuitenkin leikkijöinä erilaisia, Ansas kuvaa. Yksi nauttii vauhdin huumasta, toinen kilpailusta, kolmas arpaonnesta eli toiminnasta ilman taktiikkaa ja neljäs simulaatiosta, siis erilaisista roolileikeistä.

Leikkimisen oppimisominaisuudesta seuraa, että kaikki leikin perusmuodot ovat nähtävissä toimissa, joita aikuiset yhteisesti koostamassaan yhteiskunnassa tekevät toisista aikuisista muodostuvalle yleisölle. Silti kulttuurissa vallitsee raju vastakkainasettelu vakavastiotettavan ja leikin välillä. Kun polttariseurue tulee kadulla vastaan, Ansas demonstroi, pukeutuminen nähdään karnevaalina. Kun poliisi univormuineen tulee kohti, rooliasu sitä vastoin saa meidät ottamaan hahmon vakavasti: kokemaan turvallisuutta tai uhkaa tai vähintäänkin rooliasun implikoimasta asemasta johtuvaa kunnioitusta.

”Myös pörssi kuuluu kategoriaan serious. Kun teet sitä, olet tosi kova ammattilainen. Vasta, kun pokeriammattilaiset alkoivat käyttää samoja rationaalisia taktiikoita, heidän leikkinsä otettiin tosissaan.”

Ansakselle kulttuurin kunnioittamat univormut ovat omakohtaisesti tuttuja. Hän on sotilaskoulutuksensa erikoisjoukoissa hankkinut laskuvarjojääkäri.

”Se on erikoinen maailma ja mahdollistanut asioita, joita ei muuten olisi tullut tehtyä. Vaikka pääsykokeet ovat fyysisesti vaativat, eniten se vaatii psyykkisellä puolella.”

Ansas sanoo, ettei kuitenkaan identifioi itseään erikoissotilaaksi. 

”Siihen on helppo liittää urheilullisia ominaisuuksia, mutta jos miettii tarkoitusta, johon siinä kouluttaudutaan, kyse on hyvin karuista asioista. Kun sota on jälleen tullut lähelle, se on muistuttanut, että on itsekin koulutuksen kautta osa samaa. Ajatus, että opittuja taitoja todella joutuisi käyttämään, tuntuu hyvin pelottavalta.”

Ansakselle sotilasidentiteetistä kieltäytymisessä on viime kädessä kyse arvoista.

”Olisin valinnut ammattini toisin, jos tällaiset jutut kiinnostaisivat. Olisin vaikka lainvalvoja. En kuitenkaan samastu niihin, jotka arvostavat näitä asioita. Valkoisen, patriarkaalisen yhteiskunnan arvot ovat juuri tällaisia: paljonko juokset Cooperissa [testissä], mikä on sotilasarvosi, tule meille töihin. Jos noiden perusteella rajataan, suljetaan aika paljon pois jo rekrytointivaiheessa.”

Sotilaskoulutus on Ansaksen mukaan jättänyt pysyviä jälkiä. Näin se on tahtomattakin osa persoonaa.

”Koulutuksen aikana opetetaan tunteiden ja mielipiteiden tukahduttamista. Ihmisen mentaliteetti muserretaan, jotta se voitaisiin rakentaa alusta uudelleen. Kaikesta tehdään automaattista selvitymismekanismia. Onneksi se sentään tapahtuu turvallisessa porukassa: kaikki käyvät läpi saman.” 

Koulutuksen vakavin ja pitkäaikaisin seuraus on tunnevaje, Ansas sanoo.

”En tunnista enää samalla tavalla, jos joku on vaikka surullinen. Saatan huomata vaatteet ja kuulla puheen, mutta tunnetila jää näkemättä. Jos minulla on loppuelämälleni jokin tavoite, niin heikentyneen tunnepuolen parantaminen.”    

Nykyisin Ansas ajattelee, että roolit voivat olla joko elämän rikastuttaja tai rajoittaja. 

”Ihmisen olisi hyvä kysyä itseltään, ovatko hänen roolinsa hänen omiaan vai simuloituja. Tämä on kamppailu, jota itsekin käyn päivittäin. Kun roolitusta on paljon, on vaikea tunnistaa, mikä on oma, ei-roolitettu identiteetti. Täällä Porvoossa ihmiset esimerkiksi näkevät minut usein jonkinlaisessa jazz-asussa. Yritysmaailmassa minut taas nähdään toisella tavalla. Olen se lippispää, kun muilla on puvut ja kravatit. Ja sitten kuitenkin, kun katsotaan tuloskirjoja, niin kyllä siellä ihan mukavasti viivan alle jää.”  

Ansas sanoo monesti pohtineensa, tulisiko joitain omista rooliasuista riisua.

”En vain tiedä, mistä päästä lähtisin liikkeelle, olen vuosien varrella kerännyt niin monia asuja. Kun yksi tapaaminen liittyy energialiiketoiminnan rakentamiseen ja toinen jazziin, asuja on usein ihan konkreettisestikin vaihdettava kokousten välissä. Toinen vaihtoehto on ylipukeutua ja selittää sitten vähän pahoitellen olevansa tulossa hautajaisista tai presidentinlinnasta.”  

Ansas korostaa, ettei ulkoasu koskaan ole pelkästään ulkokuoren rakentamista.

”Se on prosessi, jossa käy oman mindsetin läpi, ja asettaa moodin alkavalle päivälle. Kyse on myös sen päättämisestä, kuka olen tänään: olenko yritysjohtaja, isä, urheilija. Korruptoitunutta rooliasuihin asettumisesta tulee vasta, kun roolista ei pääse eroon. Ei pidä esittää klovnia eikä supersankaria niin, että se jää päälle. Asusta on aina voitava luopua.” 

Parhaimmillaan erilaiset päällekkäiset roolit muistuttavat Ansaksen mukaan siitä, että aikuiselämä, jota elämme, on pohjimmiltaan teatteria. Ottaisimmepa kuinka vakavia asentoja hyvänsä, olemme yhä sisimmältämme leikkiviä lapsia. 

”Joskus olen ajatellut, että ehkä tämä rooliasuleikki on minun luovaa toimintaani, vaikkei sitä voikaan nimetä taiteelliseksi. Sen kautta olen kuitenkin saavuttanut ymmärryksen luovan maailman logiikasta. Siellä tällaista uskalletaan tehdä enemmän.”

Ansakselle arjen suurinta rooliasurikkautta on ollut vieraissa kulttuureissa eläminen. Hän muutti ulkomaille ensi kertaa teini-ikäisenä isän työn viemänä. Aikuisiän iso ulkomaankomennuskokemus on Hongkongista.

”Jo teini-iässä oli valtava oivallus, että asiat tehdään eri paikoissa eri tavalla. Huomasin silloin, että pystyin hyvin oppimaan paikallisia tapoja. Kyky ottaa rooleja mahdollistaa sopeutumisen kulloiseenkin ympäristöön.”

Armeijan jälkeen Ansas ei tiennyt, mitä opiskella. Hän lähti hakemaan kauppakorkeakoulusta yleissivistystä ja pitkittämään lopullista valintaa. 

”Paikka tuntui alusta asti väärältä. Se oli täynnä ihmisiä, jotka halusivat vain rahaa. Onneksi löysin pääaineeksi organisaatiojohtamisen. Olin kokenut jo niin paljon, että halusin peilata asioita omaa maailmaani vasten. Kylmät faktat eivät kiinnostaneet.”

Johtamisopinnoissa Ansasta miellytti myös valmiiden vastausten puuttuminen.

”Kyse ei ollut lokeroihin asetelluista säännöistä ja käsityksistä. Aine oli riittävän abstrakti. Numerotkin muuttuvat sitä abstraktimmiksi, mitä pitemmälle mennään.” 

Sivuaineena Ansas opiskeli tietojärjestelmätiedettä. Siitä on ollut suoraa hyötyä vasta myöhemmin, mutta toisaalta myös pääaine on saanut odottaa käytännön sovelluksia.

”Kun kerrot työnantajalle, että osaat johtaa, se ei auta, koska työnantaja tarvitsee alaisia. Kesätöitä sain kuitenkin, ja niissä olisi ollut mahdollista jatkaa myös valmistumisen jälkeen. Halusin kuitenkin elää opiskelemaani todeksi ja olla menemättä ison auktoriteetin alle. Kun koulu oli paketissa, todettiin kaverin kanssa, ettei sovittu valmiisiin rooleihin. Oli pakko lähteä yrittäjäksi.”

Opiskelutoverinsa kanssa Ansas marssi yritysmentoreiden juttusille. Etsinnässä oli sama asia, johon hän uskoo yhä nykyisin: idea.

Sellaiseksi muotoutui lopulta Itä-Euroopan edullisimman puutarha-aidan verkkokauppa — ”varmasti ensimmäinen alallaan”, Ansas sanoo. Antin Aidat -yrityksensä ohjaksissa Ansas osallistui muun ohella tuotteistamiseen, markkinointiin, hinnoitteluun sekä liiketoiminnan kannattavuuden suunnitteluun.

”K-Raudan tai puutarhaketjujen kanssa ei voinut kilpailla, oli luotava oma niche. Näin ensimmäisessä yrityksessäni sekä koko hankinta- että arvoprosessin. Se oli hienoa.”

Ansas muistelee lämmöllä niin istumista kuorma-auton ratissa — ”Ajoin tilattuja aitapaketteja ympäri Etelä-Suomea” — kuin valikoimaan sisällyttämäänsä, Ninna-siskon mukaan nimettyä puutarhatuotetta.

”Yritystoiminnassa markkinointi mielletään usein luovana, toisin kuin rahoitus tai laskentatoimi. Työn monipuolisuus ja värikkyys tuovat kuitenkin kaikkeen tekemiseen luovia elementtejä, mikä ruokkii motivaatiota. Myös yhdistäminen on luovuutta. Innovaatio syntyy yleensä yhdistämisestä.”

Porvoo Jazz Festivalin kymmenvuotisjuhlan avauspäivänä klubikeikan soittanut kontrabasisti Kaisa Mäensivu tietää, mistä puhutaan, kun aiheena on improvisoivien muusikkojen yhteispeli. Legendaarisen jazz-pianisti David Kikoskin sekä korkeakulttuuristen ansioittensa ohella Hollywood-kuuluisan Joe Perin kanssa keikkaileva Mäensivu asuu New Yorkissa, jossa parhaita pääsee tarkkailemaan lähietäisyydeltä. 

Mäensivun ja kahden Grammy-palkitun kokoonpano on syntynyt yhdessä jammailemisen nautinnon ja samassa paikassa samaan aikaan olemisen tuloksena, siis pohjimmiltaan sattuman voimasta. Kahden sukupolven soittajista koostuva kolmikko harjoittelee lähinnä ehtiessään hotellihuoneessa, vaikka yhteistä esiintymishistoriaa on vielä niukasti, ja vaikka jazz-ikonin seuran luulisi saavan polvet tutisemaan.

Mutta ei. Legenda viihtyy nuoren polven muusikkojen seurassa ja toisin päin.

”Jazz-bändissä demokratia on tärkeää”, Mäensivu toteaa. ”Yksi soittaja ei voi osoittaa musiikille suuntaa. Yhteispeli vaatii, että kaikki ovat hereillä, kiinni hetkessä, ja seuraavat tilannetta tasapuolisesti. Jokaisen on pystyttävä reagoimaan toiseen.”

Miten lavalle uskaltaa mennä, jos askelmerkit eivät ole ennalta tiedossa?

”Jazz-maailmassa piano, rummut ja basso ovat varsin tyypillinen kokoonpano. Kun roolitus on valmiiksi tiedossa, on helppo ottaa ja antaa vastuuta.”

Voiko heittäytymistä siis oppia?

”Luottamus kasvaa yhdessä soittaessa. Neljän Suomessa soittamamme keikan aikana on ollut avuksi, että tunnemme Joen kanssa toisemme niin hyvin valmiiksi [Kaisa’s Machine -yhtyeessä soittamisen kautta], mutta Daven kanssa esiintyminen on muistuttanut, että uusi kokoonpano on aina uusi. Heittäytyminen edellyttää herkkyyttä muutokselle ja sitä, että on valmis rakentamaan luottamuksen aina puhtaalta pöydältä.” 

COPYRIGHT NOTICE

Riverå Slow Local Urban Magazine, 2022-2023. All Rights Reserved. 

The copyright to all copyrightable material (“content”) on this website is property of the publisher. Do not copy, reproduce, distribute, publish, display, perform, modify, create derivative works, transmit, sell, offer for sale, or exploit the content in any other way without the copyright holder’s prior written permission. 

For permission to use the content, please contact: juli (at) riveramagazine.fi.

Photography by Annika Blåfield.