Kampin ja Itäkeskuksen välissä on kahdeksan metropysäkkiä. Ajallisesti 22 minuuttia ei ole paljon. Helsingin uloimman idän rajalla vastaan tulviva monivärinen elämä on kuitenkin monelle keskusta-asukkaalle riittävä syy olla tutustumatta kaupunginosan kulttuuriin metron suuaukolla sijaitsevaa ostoskeskusta syvemmin.

Se on paradoksi, sillä keskusta pursuaa kulttuurin kuluttajia ja itä uusia virikkeitä. Tämän tietää kulttuurikeskus Stoan johtaja Ulla Bergström, jonka työ on huolehtia siitä, että Itä-Helsingin kulttuurielämän lippulaiva säilyy sekä tarjonnaltaan korkeatasoisena että alueen ominaisväriä heijastavana, siis sellaisena, joka houkuttaa itäiseen Helsinkiin länttä myöten.

Nyt Bergströmin työpöydälle on ilmestynyt uusi siivu Itä-Helsingille ajankohtaista kulttuuria: ruoka. Sen harrastajat määrittelevät osaltaan, missä sijaitsevat Helsingin ydin ja marginaali.

Helsingin itäiset lähiöt ovat viime vuosina kokeneet uutta profiloitumista ravintolatarjontansa kautta. Herttoniemen Treffi Pub & Bistrossa ja Roihuvuoren Riossa hinnat eivät eroa keskustan vastaavista. Itäkeskuksessa nautitaan kuitenkin vielä Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan mauista halvoilla hinnoilla. Marco Kososen ja Petri Stenmanin Itä Meidän -kirjan (2019) kaltainen ylistävä huomio ei ainakaan toistaiseksi ole riittänyt kuromaan umpeen kulttuuurikuilua vauraampien ja köyhempien kaupunginosien välillä.

Idän ravintolabuumin uusin tulokas on Bergströmin johtama Stoa. Sen tulokulma ruokaan on kuitenkin erilainen kuin lähiöravintoloiden, sillä kulttuurikeskuksessa ruokaa lähestytään kulttuuri-ilmiönä, -tuotteena ja -palveluna.

Vuonna 1984 avattu Stoa on Helsingin kulttuurikeskuksista vanhin. Muista kaupungin kulttuurikeskuksista se erottuu suurella ravintolatilallaan sekä parhaiten varustellulla keittiöllä. Sisääntuloaulaan sijoitettu ravintola on perinteisesti vastannut etenkin väliaikatarjoilusta, sillä Stoan saleissa nähdään vuosittain yli sata musiikki-, teatteri-, tanssi- ja sirkusesitystä.

Nyt keittiöfasiliteetit ovat viimein päässeet täysimääräiseen käyttöön, sillä syksyn alussa Stoa sitoi ravintolapalvelut kiinteämmin muihin kulttuuripalveluihinsa. Syyskuussa aloittaneessa taidebistro Skutassa ruoka ei ole ainoastaan taiteen palanpainike, vaan tasavertainen osa kulttuuritarjontaa.

”On ruokauteliaita, jotka seuraavat Helsinkiä ravintolakulttuurin näkökulmasta, mutta joita Stoa ei ole tavoittanut aiemmalla kulttuuritarjonnallaan. Heille tämä osa Stoaa voi avata tien muiden kulttuuripalveluiden pariin”, sanoo Bergström, joka iloitsee Stoan ja uuden alivuokralaisen yhteistyöstä.

Bergstömin mielestä ei ole väliä, löytääkö asiakas ensin ruuan vai keskuksen muun tarjonnan, sillä hän pitää rajanvetoa keinotekoisena. Johtajana hänen tavoitteenaan on kulttuurin näyttämö, jossa ruoka ei merkitse ainoastaan särvintä ennen tai jälkeen esityksen, vaan ohjelmasisältöä, joka lomittuu muuhun kulttuurielämykseen. Samalla esitysten teemat näkyvät tarjottavassa ruuassa.

”Kyseessä on laajempi trendi. Esimerkiksi festivaaleilla ruuan merkitys on voimistunut merkittävästi viimeisen viiden vuoden aikana. Se heijastuu salitapahtumiin. Ruoka nähdään osana kokonaisuutta.”

Bergströmiä on syytä uskoa, sillä hän tuntee kulttuurikenttää laveasti. Ennen Stoaa hän työskenteli DocPoint -elokuvatapahtumat ry:n toiminnanjohtajana. Helsinkiläinen dokumenttielokuvan festivaali on elänyt vahvasti ajassa, ja laajentunut niin valtakunnallisiksi kiertueiksi kuin paikallisiksi klubeiksi. Samanlaista murrosta käy nyt läpi Stoa.

Kulttuurikeskuksen johtajan työhuone sijaitsee miltei suoraan ravintolan yläpuolella. Se helpottaa vuorovaikutusta, jota Bergström pitää ensiarvoisen tärkeänä. Vain siten ruuan ja muiden kulttuuripalveluiden dialogia on mahdollista jatkuvasti kehittää.

Ravintoloitsijalta vuorovaikutus vaatii kulttuurisisältöjen lukutaitoa sekä kykyä kommentoida taidetta ruuan kautta, johtaja luonnehtii. ”Kaikki Stoan kulttuuripalvelut ovat ammattimaisia ja toteutustavaltaan intohimoisia. Halusimme, että ravintoloitsija suhtautuu omaansa samalla tavalla.”

Ravintolatilan uusien vuokralaisten kohdalla asiasta ei ole epäilystä. Skutta on keittiömestari Jyrki Tsutsusen ja raskaan sarjan ravintolayrittäjän Niklas Engblomin yhteishanke. Tsutsunen on tullut tutuksi kokeilevista pop up -keittiöistään, ja Engblomin käsialaa ovat helsinkiläisen kaupunkikulttuurin majakat Bar 9 Punavuoressa ja Bar 10 Kalliossa. Skutassa Tsutsunen vastaa konseptin kehittämisestä ja monitaiteisen tapahtumatuotannon suunnittelusta. Engblomin roolina on hyödyntää kokemustaan menestyvien kaupunkilaisolohuoneiden pyörittämisestä.

”Jyrki tekee erilaista kuin kukaan toinen tässä kaupungissa”, kehuu Engblom. ”Lounaan, tapahtumatuotannon, oman cateringin, kaupungin cateringin ja fermentoinnin yhdistävä konsepti on uniikki. Olen tehnyt monta ravintolaa, mutten koskaan mitään tällaista. Tässä kolahti kaikki: tuote, sijainti, filosofia, ihmiset.”

Engblom näkee Skutan voimavarana nimenomaan synergian Stoan kanssa.

”En olisi uskaltanut lähteä tällaiseen kokonaan kaupalliselta pohjalta. Kulttuurikeskus mahdollistaa sen, että voimme keskittyä tekemään poikkitaiteellista. Täällä meillä on 800 anniskelupaikkaa ja vain mielikuvitus rajana. Jos Skutan veisi Kallioon, mittakaava pienenisi merkittävästi.”

Toki Engblom tunnistaa Skutassa myös vahvoja trendejä. Lähituotanto, fermentointi, kestävä kehitys, hän luettelee. Niiden varassa Skutta voi kasvaa, sillä kysyntä on jo olemassa.

Villikokiksikin tituleeratun Tsutsusen erikoisalaan kuuluvat urbaanin luontosuhteen tutkailu sekä aistien provosoiminen luonnonantimien välityksellä. Skutta-nimessä on kaikuja Tsutsusen ja Stoan aiemmasta yhteistyöstä, sillä kulttuurikeskus painottaa taidekasvatuksessaan lähiluonnon merkitystä. Samasta ympäristöstä Tsutsunen hakee raaka-aineensa: yrtit, ruohot, marjat, sienet, kävyt ja hyönteiset. Itähelsinkiläisen metsän luovaa käyttöä hän on opettanut myös lasten ja nuorten villiruokakursseilla Stoassa.

”Itäkeskuksessa olemme urbaanin kulttuurin ytimessä”, tiivistää Bergström. ”Sitä tärkeämpää on vaalia lähiluontoa. Metsä yhdistää Stoaa ja Skuttaa.”

Skutan syyskeittiössä kaustislaista suppilovahveroa menee kolmesta viiteen kiloa viikossa. Puolukkaa on säilössä viitisenkymmentä kiloa. Pihlajanmarjoja on käyty poimimassa Myllypuron metsistä, fermentoitujen rouskujen alkuperä puolestaan on Tsutsusen kotikonnuilla Porvoossa.

Usean raaka-aineen kohdalla kunnian poimintatyöstä saa ”Aleksin mutsi.” Aleksi on yhtä kuin Aleksi Tikander, jonka rooliksi Skutassa paljastuu äitinsä ja Skutan välikätenä toimiminen.

”Äidin keräilyportfolio kasvaa koko ajan”, Tikander sanoo. ”Se on laajentumassa ainakin käpyihin, siankärsämöön ja horsmaan.”

Käsinpoimittujen raaka-aineiden vanavedessä Tsutsunen on tuonut Skuttaan koko työskentelyfilosofiansa. Bistron lounaalla lampaankääpä-schnitzel keskustelee Seppo Renvallin metsäaiheisen tilataiteen kanssa. Syksyn ensimmäisessä kulttuuri-illassa jazz-pianisti Kari Ikosen japanilaisvaikutteiset soinnut solmiutuivat isohirvenjäkälän ja haukitofun makuihin.

Ikonen, joka on aiemmin ammentanut inspiraatiota muun muassa kuvataiteesta, pitää selvänä, että myös ruoka ja viini voivat toimia kimmokkeena musiikille. Ruuan rakastajaksi tunnustautuva pianisti ryhtyi tulkitsemaan menuta musiikin kielellä vasta maisteltuaan annokset.

”Keikkamatkoilla esimerkiksi Münchenissa, Wienissä ja Pariisissa olen tavannut ottaa aikaa käydäkseni museoissa. Jos syö todella hyvän aterian, jossa on makuja, joita ei ole ennen kohdannut, makuyhdistelmä innoittaa samalla tavalla kuin kuvataide. Se näkyy etenkin improvisaatiossa.”

Skutassa musiikki merkitsee konserttia, ei taustamusiikkia, lukuunottamatta DJ Bunuelin tahdittamia viikonloppubrunsseja. Aisteja ei kuitenkaan laiteta etusijajärjestykseen: musiikkia voi maistaa, korvalla herkutella.

Sama pätee muuhun esittävään taiteeseen. Syyskaudella Skutassa on ehditty parittaa ruokaa myös burleskiin.

Taiteen ja ruuan tiivis liitto kuulostaa takuuvarmalta Tsutsuselta. Hänen taiteilijaverkostonsa on laaja, eikä hän halua ohjata muiden ilmaisua. Kukin saa kommentoida ruokaa parhaaksi katsomallaan taiteellisella tavalla.

”En itsekään kestäisi, jos joku tulisi keittiöön komentelemaan.”

Isoin ero Tsutsusen aiempiin hankkeisiin onkin se, että Stoassa puitteet ovat ensi kertaa pysyvät. Sen tuore ravintoloitsija kokee sekä haasteena että mahdollisuutena.

”Minulle Skutta on märkä uni. Projekti on intiimi, olen avannut täällä himani ovet. Samalla lounasravintolan pyörittäminen tarkoittaa, että etenkin alkuun on keskityttävä muuhunkin kuin tapahtumiin. Se on iso muutos, kun on aiemmin tottunut työskentelemään puhtaasti taiteelliselta pohjalta.”

Bergströmin työhön kuuluu nähdä institutionaaliset rakenteet hieman toisesta vinkkelistä. Vaikka kulttuurikeskus ei mahdollista kaikkia samoja asioita kuin orgaaninen pop up -tapahtuma, johtaja korostaa, että keskuksilla on tärkeä rooli myös spontaanin kaupunkikulttuurin ylläpitäjinä. Ne tarjoavat avoimen, julkisen tilan, joka kutsuu tuottamaan kulttuuria itselle ja toisille. Näin ne tukevat alueensa elämäntapaa sekä sille ominaisia taitoja ja tekemistä.

Stoassa pelkästään kirjastokävijöitä on tuhannesta kahteen päivässä, Bergström muistuttaa. Se tarkoittaa, etteivät ihmiset kohtaa pelkästään taidetta, vaan myös toisiaan. Kohtaaminen on kulttuurin juuri.

”Idästä puhuttaessa esiin nousevat usein negatiiviset ilmiöt. Täällä asuvilla ihmisillä on kuitenkin voimakas alueidentiteetti ja -ylpeys. Itä-Helsingin ilmapiiriä luonnehtii rohkeus ajatella omalla tavalla ja tehdä omia juttuja. Parhaimmillaan kulttuurikeskus on sen mahdollistaja.”

Itäkeskuksen erityisen tunnelman tähden myös Tsutsunen on lähtenyt rakentamaan ravintolaa Helsinkiin.

”Stoa on alueellisesti vahva ja tunnettu instituutio. On modernia sirkusta ja tanssia, nuoria ponnistajia. Kulttuurisesti se sijaitsee rajapinnassa. Stoan vieressä Puhoksessa voi kuvitella olevansa Mogadishussa. Siellä saa kokonaisen broilerin tai lampaanpotkan kympillä. Se inspiroi minua. Toivon, että Skutta voisi olla leikkikenttä, jossa voisi hassutella ja kokeilla.”

Ruokaa ei kuitenkaan aina mielletä samanarvoiseksi muun kulttuurin kanssa. Bergströmin mielestä ennakkoluuloton itä on siksikin luonteva alusta ruuan ja taiteen vuoropuhelulle.

”Helsingissä ilmiöt nousevat idästä. Täällä identiteetit uudistuvat nopeasti, ja vaikutteet ovat kansainvälisiä. Arkea on se, että mitä tahansa voi tulla vastaan.”

Bergström katsoo, että Itäkeskus edustaa jo väestörakenteensa puolesta tulevaisuuden Helsinkiä. ”On monilapsisia perheitä ja paljon nuoria. Erilaiset taustat ja elämäntarinat näkyvät täällä syntyvässä kulttuurissa, esimerkiksi rap-musiikissa.”

Trendien määrittäjän maineesta on hyötyä, kun Stoa ryhtyy kulttuurikeskusten etulinjassa houkuttelemaan ruokaelämysten hakijoita. Keskustakuplasta on ennenkin lähdetty itään, kun syy on ollut riittävän painava.

”Kulttuurikeskusten idea on turvata taide- ja kulttuurielämysten mahdollisuus alueittain. Stoa kuitenkin eroaa Helsingin muista kulttuurikeskuksista siinä, että tänne tulee asiakkaita muistakin kaupunginosista. Kun vaikkapa kansainvälinen nykytanssifestivaali saapuu Stoaan, kulttuurikeskus täyttyy taidelajin suosijoista aluerajoista riippumatta. Ruoka voi olla samanlainen rajanylityksen kannustaja.”

Skutan ideanikkari Tsutsunen ei itse ole itähelsinkiläinen, mutta kasvoi toisessa lähiössä, Mikkelin Tuppuralassa.

”Lieveilmiöt tekevät alueesta mielenkiintoisen. Lähiön kasvattina arvostan sitä, että elämä näkyy ja haisee, kuten Berliinissä, Pietarissa tai täällä. En näe Itä-Helsinkiä ongelma-alueena. Sen sijaan minua kiinnostaa, kuinka alueen elinvoimaa voisi lisätä. Myös liika siistiytyminen syö vitaliteettia. Helsingissä keskusta tekee kuolemaa, ja Kalliokin on menettämässä boogiensa.”

Lapsuutensa asuinympäristöstä Tsutsunen muistaa pihatalkoot, makkaran grillaamisen ja kerhohuoneiden pingispöydät. Lähiöiden anti on yhteisöllisyys, johon vauraammilla alueilla ei ole tarvetta, hän sanoo.

Myös Skutan Tsutsunen haluaa pitää matalan kynnyksen kokoontumispaikkana, joskin tarjonnan korkealaatuisuudesta tinkimättä.

”Olemme täällä niin syrjässä, ettemme voi alkaa roiskia. Ruuan on oltava oikeasti hyvää.”

Rosoisuutta ei hätkähdä myöskään ”pääkävyksi” nimetty keittiömestari Antti Rämö, joka vastaa Skutan keittiöstä. Hänelle Itä-Helsinki on tuttu jo lapsuudesta.

”Opettelin ajamaan pyörällä tuossa”, hän sanoo ja osoittaa Stoan aukiota ravintolasalin suurten ikkunoiden ulkopuolella. Vastapäätä sijaitseva kerrostalo on yksi hänen lapsuudenkodeistaan. ”Minulle tämä on ympyrän sulkeutumista.”

Hotelli Punkaharjussa aiemmin vaikuttanut Rämö vakuuttaa, että lähiötaustasta on uudessa pestissä hyötyä.

”On helpompi torpata stereotypioita, kun tietää, mikä oikeasti on meininki. Täällä on paljon pinnan alla muhivaa kulttuuria, jota haluaisi paremmin esiin.”

Skutassa Rämöä miellyttää kontrasti. ”Vaikkei Itä-Helsinki enää assosioidu jengitappeluihin niin kuin kolmekymmentä vuotta sitten, ensimmäisenä ei tule mieleen, että lähtisi Itiksen kirjastoon syömään fiinimpää lounasta. Ehkä jostain Lissabonin modernin taiteen museosta voi löytää vastaavaa.”

Rämö lie oikeassa. Suomalaisen kulttuurikeskuksen kahvilasta voi lähinnä odottaa löytävänsä juustosämpylää.

Bergström puolestaan mainitsee vaikutteista puhuttaessa Amsterdamin elokuvamuseo EYE:n. Hän muistuttaa, että tilan kokemisen näkökulmasta kahvila tai ravintola on usein elimellinen osa kulttuurilaitosta.

”EYE on kuin iso katsomo merelle. Kuka tahansa voi mennä sinne, poiketa kahville tai lounaalle, ehkä sen jälkeen näyttelyyn, lähestyä tilaa monesta näkökulmasta. Esitystä katsoessa katsojalla on ensi sijassa suhde esitykseen. Ravintolatilassa asiakas voi aistia koko arkkitehtuuria.”

Myöskään Björn Krogiuksen ja Veli-Pekka Tuomisen suunnittelemassa Stoassa ravintola ei suotta seiso aulassa, johtaja painottaa. Seinänkokoisten ikkunoiden ansiosta ulko- ja sisätila sulavat toisiinsa. Aularavintola rikkoo myös sisätilojen välisiä rajaviivoja.

”Kulttuuripalveluiden välinen yhteistyö isojen tapahtumien sisällä tai Stoan aukion kanssa on mahdollista juuri rakennuksen arkkitehtuurin tähden. Myös ruoka tuntuisi älyttömältä hakea kadun toiselta puolelta, kun ravintola on tilan keskiössä.”

Visuaalinen taide on niin ikään löytänyt tiensä ravintolaan tilan ehdoilla. Tsutsuselle on tärkeää, että taidebistrolla on oma kuraattori.

Tehtävän saanut kuvanveistäjä Aarno Rankka on Rämön tapaan idän kasvatti. Hän vietti kouluvuotensa Itäkeskuksessa tultuaan omien sanojensa mukaan potkituksi pois Helsingin suomalais-venäläisestä koulusta. Galleristinakin toimiva Rankka pitää Stoan korkeaa ravintolasalia kiinnostavana kuratoinnin alustana; yksi seinistä on heijastava, ja sillä voi esittää esimerkiksi audiovisuaalista taidetta.

”Suomesta löytyy kyllä taiteilijoita, jotka tekevät epätyypilliseen tilaan, mutta sellaisessa ei yleensä nähdä vaihtuvia näyttelyitä. Tänne olisi tarkoitus tuoda kuusi näyttelyä vuodessa.”

Skutan ensimmäisiksi taiteilijoiksi Rankka on valinnut Renvallin ja Maija Saksmanin. Viimeksi mainitulta nähdään käsitetaidetta, Renvallilta muun muassa metsäaiheisia monivalotustöitä, joissa on parhaimmillaan viisikymmentä valokuvaa päällekkäin. Teoksissa kuljetaan yhtä lailla Myllypuron, Kaitaan kuin Liperinsalmenkin metsissä.

Kun katseen nostaa kattoon, vastaan tulevat Renvallin kuuset: musta, kultainen ja huurteinen.

Teoksen materiaalina taiteilija on käyttänyt luonnonmetsästä haettuja, vaurioituneita kuusia. Niiden harvasta oksistosta roikkuu peilipalloja, joiden kautta kuuset heijastuvat varjometsiköksi seinälle. Välkehtiviä ja pyöriviä palloja on nähty Renvallin töissä ennenkin: esimerkiksi Venetsian biennaalissa esillä olleessa teoksessa niitä oli neljäkymmentä.

”Nämä kuuset ovat vähän raukkaparkoja, sellaisia, joita kukaan ei ole huolinut”, Renvall analysoi teostaan. ”Pohdin niiden kautta, miksi maailmassa kaikki ylpeä ja voimakas jyrää muun ylitse. Peilipallo on näiden kuusten kirkas sielu.”

Kysymys arvojen hierarkiasta on väkevä ravintolan seinältä kysyttynä. Mutta näyttelyn kuratoinut Rankka ei pidäkään ravintolataidetta pelkkänä tilan somistamisena.

”Taide antaa ruokailukokemukselle maiseman. Se avaa tilaa ja tuo mielelle avaruutta. Vaikkei ravintolataiteelta haetakaan samaa tunneskaalaa kuin galleriataiteelta, kaiken taiteen tehtävä on virittää kokijaansa älyllisesti.”

Skutassa ajatus kantaa loppuun saakka. Akustiikan pehmentämiseksi ravintola on tilannut tekstiilitaiteilija Johanna Kuneliukselta väliverhon aulanpuoleiselle lasiseinälle. Kunelius on tunnettu kaupunginosaprojekteistaan, joissa taide tuodaan osaksi ihmisten arkista kokemusympäristöä, kierrätysmateriaaleja käyttäen.

”Kyseessä on liikuteltava, kaksitoista metriä leveä taidetekstiili, jolla on sekä käytännöllinen että taiteellinen funktio”, kertoo Kunelius. ”Materiaalina ovat käytetyt kravatit, joiden muoto mukailee Skutan käpylogoa. Värimaailma on murrettu, metsäinen. Verhon siluetissa voi nähdä myös vuoristomaisemaa tai lehvistöä.”

Käytettyjen solmioiden löytämisessä Kuneliusta on auttanut Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskus, jonka kanssa taiteilija on ennenkin tehnyt yhteistyötä. Työstämistä odottaa tuhat hylättyä asustetta.

Vihreitä solmioita ei Kuneliuksen harmiksi löytynyt riittävästi. Ilman niitäkin on kuitenkin selvää, että hävikkilounasta puoleen hintaan tarjoavan Skutan metsäteema ulottuu syvälle hiilinielujen ytimeen.

Artikkeli on julkaistu alunperin 11.3.2022 ilmestyneessä Riverå Slow Local Urban Magazine -lehdessä (1/2022), ss. 76-85.

COPYRIGHT NOTICE

Riverå Slow Local Urban Magazine, 2022-2023. All Rights Reserved. 

The copyright to all copyrightable material (“content”) on this website is property of the publisher. Do not copy, reproduce, distribute, publish, display, perform, modify, create derivative works, transmit, sell, offer for sale, or exploit the content in any other way without the copyright holder’s prior written permission. 

For permission to use the content, please contact: juli (at) riveramagazine.fi.

Photography by Annika Blåfield.