Elokuva Traumstadt (1973) on Johannes Schaafin dystopia unelmakaupungista, jossa kaikkien toiveiden ja visioiden toteuttaminen on mahdollista. Ravintolassa wieninleike ilmestyy pöytään ajatuksen voimasta, ja asuntonsa voi valita osoittamalla sormella sopivaa kohdetta.

Elokuvan päähenkilö Florian Sand on münchenilainen graafikko, joka on kyllästynyt kiertämään gallerioita saadakseen töitään kaupaksi. Kun hänelle tarjotaan mahdollisuutta muuttaa vanhan koulutoverinsa Klaus Pateron luomaan kokeilukaupunkiin houkuttimena 100 000 saksanmarkan suuruinen muuttokorvaus, Sandin ei tarvitse miettiä kahdesti. Pian kolmetoistavuotias siirtokunta saa uusimmat asukkaansa Sandista ja vaimostaan Annasta.

Siirtokunnan asukkaat on valittu tarkasti, sillä Traumstadtissa ainoastaan itsetoteutus itsetoteutuksen vuoksi on sallittua. Sekä lisääntyminen että taloudellinen vaihdanta ovat pannassa. 

Luovasta vapaudesta haaveilleen Sandin kestää aikansa ymmärtää, mihin on saapunut. Ruukkutehtaalla keraamiset esineet lyödään murskaksi niiden ehdittyä ulos uunista, ja tutkijaprofessorinkin on osattava tutkia Acarina Felicitias -hyönteislajia omaksi ilokseen, yleisen hyödyn tai maailmanmaineen viettelemättä. Jopa muualtatulijoiden hallinnollisia lupa-asioita hoitaa henkilö, jolle kafkamaisen labyrintin ylläpito on sisäsyntyinen jouissance.

Hullujenhuoneesta Traumstadtin erottaa ainoastaan asukkaittensa luja mieli. Aika ajoin joku sekoaa, eikä sitä katsota hyvällä. 

Anna Sand on varoitellut puolisoaan eskapismista ja jarrutellut mefistomaiseen tarjoukseen tarttumista. Ensimmäisenä yönä — kuin enteenä tulevasta — hän näkee eläväntuntuista painajaista pörssistä, joka on tulessa.

Kunnon vaimon tavoin Anna kuitenkin yrittää viihdyttää itseään kylvyillä ja kasvohoidoilla. Vaatekaappiin ilmestyy pyytämättä silkkiä ja samettia.

Mielen pirstoutumista ei silti voi estää. Viimeinen niitti lyödään, kun innokas muurari ryhtyy muuramaan Annan ja Florianin ikkunaa umpeen silkan kutsumuksen vimmasta.

Traumstadt on monitasoinen elokuva, jonka voi yksinkertaisimmillaankin lukea tutkielmana markkinataloudesta. Vapailla markkinoilla kysyntä suuntaa luovia pyrintöjä ja kanavoi ne siihen, mitä yhteiskunta kulloinkin tarvitsee. Tarvitseminen puolestaan on tie ulos eksistentiaalisesta ahdistuksesta: ihminen on taipuvainen kokemaan mielekkyyttä silloin, kun hänen tekemisensä on merkityksellistä myös toisille.

Miltei viisikymmentä vuotta vanha elokuva on hyvä muistutus siitä, ettei puheen unelmakaupungista tarvitse olla pinnallista höttöä. Synnymme kaupunkeihin ja kasvamme kaupungeissa, ja usein kaupunki on ymmärrettävin lähiympäristön yksikkö. Se on paikka, jossa meillä on hyvä tai paha olla, ja joka välittömän kotimiljöön ohella eniten määrää sitä, millaisena koemme elämämme. Olipa elämäntapamme miten yksinkertainen hyvänsä, kodin ulkopuolella meitä odottaa aina ensiksi kaupunki.

Myös se, pystymmekö toteuttamaan tarkoitustamme — tai löytämään sitä — on pitkälti seurausta siitä, mikä kaupunkimme puitteissa on mahdollista. Scaafin dystopiassa kaupunki on kulissi — kuin paperikuu, joka roikkuu tapahtumisen taustalla, ja olemisen mieli yksilön itsensä varassa. Keskusteluapua ei tarjoa edes näkymätön yksivaltias Patero, jolta on turha pyytää audienssia selvittäkseen, miksi siirtokunta on olemassa tai miksi itse kukin on sinne valittu. Anna Sandin kaltaiset, jotka viimeksi ovat toteuttaneet itseään koulunäytelmän Maria Stuartina, kiidätetään valkoisen ratsun selässä kuolemaan. 

Traumstadtissa vapautta vain yksinkertaisesti on siedettävä. 

Scaafin 70-lukulaisessa elokuvassa luovuus on konkreettista pasuunaan puhaltamista. Puoli vuosisataa myöhemmin fiktiivisen Klaus Pateron olisi vaikeampi valikoida siirtokuntansa asukkaita, sillä luovuutta tarvitaan kaikkialla, eikä vaatimus sen käyttöön koske vain vapaita artisteja. Entinen pankkiiri, joka elokuvassa on anomalia muiden traumstadtilaisten keskellä, sopisi hyvin 2020-luvun tietotyöläisten yhteisöön.

Suhteessa työhön monet nykyaikaiset kaupungit ovatkin kuin Scaafin siirtokunta: ainoastaan palvelusektori vastaa vahvuudeltaan informaatiotyöläisten joukkoa. Jälkimmäiset omaavat pitkälle yksilöllistyneitä kykykombinaatioita, joita voi käyttää vain verraten abstrakteihin hankkeisiin. Aivan kuten Scaafin siirtolaiset, hekin ovat yhtä aikaa vapaita ja pakotettuja luomaan oman ammattinsa. Jos he itse eivät keksi kyvyilleen käyttöä, kukaan muukaan ei sitä välttämättä tee.

Tässäkin yksilön eksistentiaalisessa uhassa näyttäisi kuitenkin asuvan yhteisön mahdollisuus. Tulevaisuuden yhteiskunta vaikuttaa muotoutuvan paikaksi, jossa ongelmanratkaisukyky on avainasemassa. Monet perinteiset ammatit katoavat, koska monimutkaistuva todellisuus vaatii yhä monisäikeisempää osaamista. Vastaavasti katkonainen polku käy yhä käyttökelpoisemmaksi, kun lineaarinen ura ei tuota sen enempää perspektiiviä kuin resurssien kirjoa. Innovointi vaatii näkökulman vaihtamisen taitoa sekä valtavan määrän virheitä, sivupolkuja ja korjausliikkeitä.

Riverån ensimmäisessä numerossa teemana on tulevaisuuden kaupunki — unelmakaupunki sellaisena kuin kaupunkia aktiivisesti rakentavat tulevaisuudentekijät sen näkevät. Vaikka vuodesta 2030 on tullut kuntapoliitikkojen dystopia — vuosiluku, jonka moni kunta haluaa pelastaa painajaiselta — näille kaupunkilaisille tulevaisuus on jo nyt.

Ja hyvä niin, sillä myöskään kuumentunut maapallo ei odota. Tuo seikka vahvistui viimeistään marraskuussa päättyneessä Glasgow’n ilmastokokouksessa, jossa yli sata maata sitoutui lopettamaan metsien hävittämisen vuoteen 2030 mennessä. Samoihin aikoihin uutistoimisto AFP raportoi, että Chilessä autiomaa hukkuu jätteeksi muuttuneeseen pikamuotiin. Polyesterin hajoaminen kestää kaksi vuosisataa; puolentoista asteen kujanjuoksulle on annettu hädin tuskin vuosikymmen.

Luvut ovat yhteismitattomat: toimenpiteiden kiireellisyys, toimiemme seuraukset.

Ellen McArthur -säätiön tutkimus A New Textiles Economy: Redesigning Fashion’s Future (2017) kertoo, ettei ainoastaan autiomaa ole peittymässä jätteeseen. Mertemme mikromuovi on pääosin peräisin siitä, että maailman kuluttajat heittävät vuodessa 460 miljardin dollarin edestä käyttökelpoista vaatetta menemään ostaakseen uutta tilalle. Eikä siinä vielä kaikki: farkkumme, t-paitamme, lenkkarimme ja koko shoppailevan elämäntapamme tekstiilinpehmeä ydin tuottaa vuosittain saman verran päästöjä kuin koko maapallon vuotuinen lento- ja laivaliikenne yhteensä.

Mitä ikinä itsessämme hoidammekaan uusiutumattomien luonnonvarojen valuttamisella pohjattomaan ostoskoriimme, tilalle on keksittävä muuta. Nautinnonhalua ei saa pois ihmisestä, joten tulevaisuuden miljardööreiksi nousevat ne, jotka saavat meidät löytämään uudenlaisia mielihyviä: tapoja rentoutua, kahmia kauneutta ja vaihtaa vapaalle vähemmän tuhoavilla tavoilla.

Nautinnon ohella kulutamme siksi, että tahdomme ilmaista statusta. Sekin on pyrkimys, joka ei irtoa perimästämme. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää, että statusta ilmaiseva luksus paikantuu uudelleen: että ryhdymme ilmaisemaan vaurautta, menestystä ja yhteiskunnallista asemaa aineettomilla merkitsijöillä. Kaupungeilla ja kaupunginosilla on tällaisten kulutuskohteiden luomisessa ja tarjoamisessa keskeinen rooli.

Mutta dystooppinen 2030 ei ole ainoastaan ilmastomme kohtalonvuosi, Suomi näet tarvitsee satatuhatta ulkomaista työntekijää siihen mennessä. Taloustutkimuksen taannoisessa Kansainvälinen työvoima ja tulevaisuus -raportissa sinivalkoinen Suomi todettiin takapajulaksi, joka muualtatulijan näkökulmasta on kielellisesti kenkku ja kulttuurisesti luotaantyöntävä, siis liian homogeeninen. Puolet suomalaisista työnantajista ei ole koskaan edes harkinnut kansainvälisen työvoiman käyttöä.

Sen lisäksi, että joudumme ajattelemaan työmme, vapaa-aikamme, kuluttamisemme ja asumisemme aiemmasta poikkeavalla tavalla, joudumme siis myös avautumaan pakon edessä, hyväksymään enemmän toisin tekemistä. Meidän on alettava sietää sitä, että asiat tehdään muullakin tavalla kuin sillä, jolla juuri meidän sukumme, etujärjestömme ja shakkikerhomme ne tekevät. Diversiteetin pakkosiedätyshoito on alkanut, vaikka kuinka tahtoisimme ajatella piikkilankaa ja vuotavia rajoja.

Maailma on aina jakautunut ihmisiin, jotka ovat kotonaan status quossa, ja progressivisteihin, joiden rooliksi jää viedä eteenpäin muutosta. Yhteiskunnat kehittyvät voimien ja vastavoimien vuoropuhelussa, ja tuossa dialogissa jarruttajillakin on paikkansa. Monet kulttuuriarvot säilyvät siksi, että yksiä uusi epäilyttää enemmän kuin toisia. Propellipäitä puolestaan on aina tarvittu murtamaan paradigmoja ja rikastamaan ihmiskunnan mahdollisuuksia, mikä monessa kohdassa on tarkoittanut ihmisen selviämistä itselleen luomistaan kriiseistä.

Yhtä paljon kuin jarrumiehiä, -naisia ja -henkilöitä, yhteiskunta tarvitsee niitä, jotka jaksavat istua toisten puolesta valtuustokokouksissa ja tutustua muistioihin täynnä hallintojargonia. Jos heitä ei olisi, yhteiskunta lipuisi oman elämänsä Klaus Pateroille. Populismin aikakaudella jos milloin demokratian institutionaalisten rakenteiden ja prosessien suojeleminen on ensiarvoisen tärkeää.

Soisin silti, että kaupunkien kehittäminen nähtäisiin muunakin kuin edustuksellisena kysymyksenä. Kaupunki ei saa etääntyä asiaksi, joka ymmärretään kabinettipäätöksiksi tai epämääräisiksi strategioiksi — yhtä vähän kuin se tarvitsee ymmärtää barrikadiaktivismiksi, jolla silläkin on vapaassa yhteiskunnassa välttämätön paikkansa.

Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan elä kaupunkia kummallakaan mainituista tavoista. Heille kaupunki aktualisoituu kysymyksenä siitä, kenen leipää he syövät ja kenen lauluja laulavat.

Nykyisin syömme monesti automarkettien leipää tai globaalien kahviketjujen bageleita samalla, kun kuuntelemme Spotifysta kansainvälisiä artisteja. Voisimme ostaa lähileipomon croissantin, syödä useammin illallisen ulkona, tai sijoittaa vuosittaisen Thaimaan-matkan rahat siihen, että juhlistamme kerran viikossa elämää cocktail-lasin äärellä. Voisimme edes joskus käydä paikallisten muusikkojen keikoilla, ja Instagramin toisteisen kuvavirran sijasta tuijottaa vaikka naapureiden kanssa hotellissa leffoja (siitä enemmän huippubaarimestari Tiia Vertasen haastattelussa.) Sen lisäksi siis, että käytämme kirjastoja ja uimahalleja ja tuemme myös sellaisen kaupungin olemassaoloa, jossa muullakin hevosella pääsee kuin rahalla.

Suurin osa meistä tosin käyttää rahaa, vaikkei viikon ruokakassia sellaiseksi mieltäisikään. Se, että automarketin oliiviöljy tuntuu halvemmalta kuin pullo lähiputiikin hyllyssä, on mielikuvien politiikkaa ja näköharha, joka eläväksi tahtovan kaupungin olisi aktiivisesti ratkaistava. Tässä numerossa siitä puhuu Finform-yrityksen omistaja Jutta Suutari-Hoikkala.

Suutari-Hoikkala demonstroi myös oivallisesti, mitä seurauksia on sillä, että miellämme kaupunginosien roolit jähmeästi. Olisi aktiivisesti sekoitettava pakkaa, kyseenalaistettava keskuksen ja periferian paikkoja, tai tehtävä kuten ravintoloitsija Niko Lehto: luotava uusia kaupunginosia, joita eivät määrittele kaava-arkkitehdit, vaan yksilöt ja yrittäjät, joiden käsissä on se, mieltyykö jokin alue teemapuistoksi, tyhjäksi läntiksi kartalla vai hetkensä cooleimmaksi hotspotiksi. Kaupunki on mentaalimaantiedettä.

Vaikka Riverå tahtoo olla seuraavan sukupolven kaupunkilehti, silläkin on edeltäjänsä. Yksi niistä on syytä mainita, nimittäin 1980-luvun kaupunki-ilmiö City, kulttuurilehdestä kaupunkioppaaksi kasvanut postmodernin kaupunkijournalismin edelläkävijä. Se katsoi kaupunkia vahvasti sisäpuolelta ja sykki samassa tahdissa. Huomaavaisesti se toi kaupungin sinnekin, missä urbaani kulttuuri oli lapsenkengissä; kaivoi esiin kaupunkilaisuuden, no matter what.

Tulin itse lukijaksi päätoimittaja Kari Kivelän kaudella (1986—1997). Voimakkain muistoni tuolta ajalta ovat laajat henkilöhaastattelut, jotka muovasivat vahvasti journalistista ihannettani. Vaikka kasvoin ihailemalla myös HS Kuukausiliitteen narratiivista journalismia ja Gloria-lehden paksua, kiiltävää, joutilaisuuden ja yhteiskunnallisen valveen yhtäaikaislupausta, City valoi minuun ymmärryksen siitä, miten ihmiset, paikat ja ilmiöt kietoutuvat toisiinsa.

Cityn peruja on sekin, että mielestäni kaupunkilehden kuuluu olla lukijalleen ilmainen, aivan kuten kaupunki: vapaa, julkinen ja liikkuvan ihmisen ulottuvilla. Se on tehty luettavaksi samoissa tiloissa, joita se kuvaa ja kommentoi, ja sen tehtävä on tulla vastaan kadulla kuin tuttava, jonka kohtaa sattumalta juuri silloin, kun on seuran tarpeessa. Kaupunkilehti on osa kaupunkitilasta nauttimisen kokemusta.

Juuri siksi printti-Cityn lakkauttaminen vuonna 2012 huolestutti minua. Internetillä ei ole maantiedettä, se on ylirajainen yhteisö, joka ei pysty korvaamaan ihmisen primääreintä miljöötä.

Siitä tietoisena Riverå on identiteetiltään ensi sijassa painettu julkaisu: jalanjälki hiekassa tai asfaltissa kotioven ulkopuolella. Sen hitaan formaatin mahdollistavat ihmiset, joilla on aikaa istua haastateltavina ja poseerata syysmyrskyssä, koska he mieltävät olevansa samalla asialla: rakentamassa kaupunkia, sivu sivulta ja kivi kiveltä. He ovat lehden tekijöitä, aivan kuten croissantin ostaja tekee lähileipomon tai -kahvilan.

Ilmaislehti sanana on jonkin sortin pejoratiivi, eikä paikallislehti-sanalla ole sen seksikkäämpää kaikua. Se on paradoksi, sillä ihmistä luonnostaan kiinnostaa, mitä tapahtuu lähellä. Sosiaalisen median suosio perustuu pitkälti sille, että seuraamme tuttujen tekemisiä suuremmalla mielenkiinnolla kuin sellaisia maailman tapahtumia, joita perinteisen median ajassa kutsuttiin uutisiksi. Kaikessa ylirajaisuudessaan some on versio paikallisviestinnästä.

Samalla, kun sosiaalisen median myötä maksuton viestintä on muuttunut normiksi, journalistinen kenttä on polarisoitunut. Maksumuurien takana olevasta hitaasta journalismista on tullut koulutettujen, varakkaiden ja valmiiksi sivistyneiden etuoikeus, ja lyhyet ilmaissisällöt ovat jääneet niille, joiden maailmankuvaa laatusisällöt todellisuudessa laajentaisivat eniten. Kun vain rahalla saa ostettua vokaalin, elitismi on palannut journalismiin vahvempana kuin koskaan.

Internetin ansiosta yksi lukee The Economistin, Financial Timesin ja The Guardianin siinä missä pari paikallista sanomalehteä, kun taas toiselle tabloidia edeltävä sanomalehti on reliikki kaukaiselta ajalta ennen TikTokia. Lukutaito ja sen puute erottelevat kohta meidät kuin ajassa, jossa kansanvalistustyöstä tuli demokratian edellytys.

En usko printtijournalismin kuolemaan sen enempää kuin kirjankaan. Ihminen on esivaiheistaan asti rakentanut esineitä ja pitänyt niiden koskemisesta. Vaikka luulemme muuttuneemme virtuaalisiksi, olemme yhä kädellisten jälkeläisiä. Painotuote on fyysinen objekti, joka sallii lukevan ihmisen helliä valitsemiaan sisältöjä ja pitää niitä lähellään.

Selvää sen sijaan on, että painetun median tiedonvälitysrooli on muuttunut, eikä siltä haeta samoja vastauksia kuin tuloaan tekevän metaversumin ajassa. Digi vastaa kuumeiseen tarpeeseen tietää kaikesta kaikki, sekunti sekunnilta.

Ei ole huono asia, että painamisen kynnys kasvaa. Parhaimmillaan twiittijournalismi estää sitä, ettei kaikki merkitykseltään häviävä purskahda ulos painokoneesta työntäen eko-orwellilaista 2030-lukua vielä lähemmäs. Digin ja printin erottelu pakottaa meidät miettimään, mikä ympärillämme vellovasta taustakohinasta kestää aikaa.

Toisaalta painoteknologioiden muuttuminen halvemmiksi ja saavutettavammiksi tarkoittaa myös sitä, että pirstaloituvien medioiden kentästä voi napata kiinni yhä useampi. Vuotuisen Thaimaan-matkan budjetilla voi paitsi juoda lokaaleja cocktaileja myös ryhtyä kustantajaksi, ja se on kehityssuunta, johon yhä useamman soisi tarttuvan.

Pienmedian rooli ei ole kilpailla isojen kanssa, vaan tuottaa täydentäviä, rinnakkaisia ja vaihtoehtoisia näkökulmia aiheisiin, joita isoilla medioilla ei ole aikaa tai halua käsitellä muiden tehtäviensä ohessa. Moniääninen mediakenttä on kaikkien etu, eikä populismin peikko ole syy luoda kulttuuria, jossa vain isojen medioiden katsotaan edustavan ”luotettavaa” ja ”objektiivista” tietoa. Tällöin journalismin vahtikoiraroolin vartioiminen kääntyy itseään vastaan ja muuttuu isojen konsernien edunvalvonnaksi.

Ajassa, jossa yhä useampi yksilö ja taho kutsuu toimintaansa viestinnäksi, toivoisin kuitenkin, että ilmestyisi rohkeita pienmedian tekijöitä, jotka uskaltaisivat kutsua journalismiaan journalismiksi. Viestintä-sanasta on tullut geneerinen termi, jolla kuka tahansa yleismies Jantunen voi kuvata Facebook-julkaisujensa sisältöä. Kirjoittamisen perinteikästä ammattia harjoittavien olisi pystyttävä erottautumaan PR-toiminnasta, ja palattava vaalimaan journalismin ja markkinointiviestinnän välistä eroa.

Temaattisuus on yksi lähestymistavoista, joka tarvitsee lisää tekijöitä, sillä teemajournalismin vaativalle tielle ovat perinteisesti lähteneet vain isot mediatalot. Kuitenkin se on ainoa keino, jolla haastaviin asiakokonaisuuksiin voi paneutua riittävän moniuloitteisesti. Riverå haluaa tästä syystä olla nimenomaan teemajulkaisu, ja läpivalaista kiinnostavia asiakokonaisuuksia merkkimääriä tuijottamatta. Morsettajien sanomille on riittävästi foorumeita.

Riverån teemat nousevat paikallisista kysymyksistä, jotka ovat riittävän yksityisiä ollakseen yleisiä. Vaikka pitkän formaatin paikallisjournalismi onkin monelle uusi viestinnän laji, uskon, että seuraavien kymmenen vuoden aikana lokalismi lähestyy journalismin uutta normaalia. Suuret sanomalehdet nostavat kaupunkiuutisten oheen yhä enemmän kaupunginosajournalismia raivaten tietä pienmedioille, jotka ottavat kiintopisteekseen niin ikään jonkin osan kaupunkia. Kyse on mielenmaiseman muutoksesta, joka on seurausta halpalentojen jäämisestä historiaan: mitä vahvemmin elämme kotona, sitä relevantimmaksi käy myös kylä.

Tuossa vaiheessa meille ei riitä enää naapurien muodostama Facebook-ryhmä — eikä vain siksi, että some on ryvettynyt entisestään tietovuotojen saattelemissa skandaaleissa. Alamme kaivata punnitumpia sisältöjä, jotka nousevat lähiympäristöstä. Kiinnostumme uudelleen kahvilanpitäjän tai paikallisfarmarin ajatuksista, koska elämänlaatumme on yhä enemmän kiinni heistä. Oletettavasti myös protektionistinen suhde naapurustoihin ja kaupunginosiin lisääntyy, ja silloin vasta tarvitaankin journalisteja, jotka ovat erikoistuneet penkomaan tosiasioita, jotka eivät miellytä kaikkia.

Riverån perustajana jouduin miettimään pitkään julkaisulle sen luonnetta kuvaavaa määrettä. Lopulta valitsin sanat slow, local, urban: hidas, paikallinen, kaupunkimainen.

Kahta viimeksi mainittua olen käsittelyt edellä, mutta suotakoon vielä muutama sana hitaudelle.

Riveråssa hitaus merkitsee hitaasti tuotettuja sisältöjä, jotka on tarkoitettu kestämään aikaa ja tulemaan kulutetuiksi hitaasti. Se tarkoittaa teemojen valikoitumista olennaisuus-, ei kiireellisyysperusteella. Se tarkoittaa valokuvaa, jonka elämä on Instagram-otosta pitempi, ja josta voi palata yhä uudelleen etsimään uusia tasoja. Se tarkoittaa pitkää jakelusykliä ja sesonkien rajojen ylittämistä sekä painotuotteen miellyttävää graafista ulkoasua, joka toivottavasti pitää lehden pois kaatopaikkoja täyttämästä.

Hitaus on arvovalinta, joka liittyy kysymykseen siitä, mihin kohdennamme resurssimme. Hidas media ei kerjää tykkäyksiä hektisessä sisältövirrassa, vaan pyrkii erottumaan vanhanaikaisilla ansioilla myös kuvatessaan hypermoderneja ilmiöitä. Se vastustaa ajalle ominaista näkyvyyshysteriaa, ja pyrkii palauttamaan olemassaolon substanssiin.

Kaupunkilehdessä hitaus on merkitsevä paradoksi, sillä kaupunki mielletään usein nopeatempoisuuden symboliksi. Esimerkiksi futurismin kuvastossa kaupunki sai olla se miljöö, joka edusti uutta, uljasta, kiihkeästi nykivää maailmaa. ”Hitaasti kaupungista” voisi käydä Riverån motoksi, ellei hidas media olisi käsitteenä vielä huonommin tunnettu kuin englanninkielinen vastineensa, slow media.

Englannin ei tarvitsisi olla media-alan lingua franca, ja erityisesti ammattiviestijöillä olisi kaikki syy suosia äidinkieltään sen ollessa jokin muu. Riveråsta olen kuitenkin halunnut luoda siirtokykyisen konseptin, joka voi tarvittaessa syntyä uudelleen vaikka Pariisissa tai Lontoossa — kahdessa hurmaavassa joen kaupungissa —, olenhan itsekin aloittanut elämäni ja viettänyt lapsuusiän ratkaisevat vuodet Åbossa. Lokalismin lisäksi monipaikkaisuus on tulevaisuutta.

Koska kaikki virtaa, Riverålle on tärkeää kuulla myös niitä, jotka ovat paenneet kotijoen varrelta vapaammille vesille. Niklas Engblom perusti parikymmentä vuotta sitten Bar N:o 9:n, josta tuli helsinkiläisen kaupunkikulttuurin majakka Uudenmaankadulla, ja nyt hän häärää Itä-Helsingin Skutassa Porvoon kauhukakaran, keittiömestari Jyrki Tsutsusen kanssa. Vaikka Engblomin rooli projektissa on toimia jarruna — minäpä muunakaan! — hän sanoo, ettei ole koko ravintolauransa aikana kohdannut mitään Tsutsusen kaltaista. Joten antaa palaa, Jyrki boy!

Skutan monitaiteisissa taustajoukoissa vaikuttaa myös porvoolainen tekstiilitaiteilija Johanna Kunelius, joka muistetaan kaupunkitilaa kekseliäästi hyödyntäneestä teossarjasta Porvoo Borgå Piilossa (2019). Kunelius toimii Riverån ykkösnumeron kokeellisen muotijutun mallina: Porvoon vanha rautatieasema, jonka ratapihalla taiteilija jutussa poseeraa, on miljöönä uudelleen ajankohtainen, sillä tulevaisuudessa rataa pitkin pääsee jälleen Helsinkiin.

Se on hyvä asia, muutenkin kuin ilmaston ja työmarkkinoiden kannalta. Skutan tarina osoittaa, että toisinaan kotona ollaan liian hitaita, ja muutosvoimaisimmat ideat on käytävä koeponnistamassa muualla. Tärkeintä on, ettei vierivä kivi sammaloidu.

Sitä korostivat kaikki tähän numeroon haastattelemani henkilöt. On löydettävä oma tapa osallistua ja sen jälkeen suljettava korvat muiden mielipiteiltä. Läpimurto vie aikansa, ja breikkaamista odotellessa on kivempi hengailla niiden kanssa, jotka ajattelevat kehityksestä samalla tavalla. Naysayers will say nay.

Halu vaikuttaa lähiympäristöön on yhtä primääriä kuin ihmisen halu suojata lähimpiään. Kaupunki voi olla traumaattinen Traumstadt, jos oman osallistumisen tarpeen joutuu tukahduttamaan. Siksi parasta paikallisdemokratiaa on jutella naapurille ja miettiä, missä asiassa juuri sinä ja hän voisitte yhdistää ideanne, osaamisenne, verkostonne ja pääomanne. Jokainen uusi hanke, yritys tai tapahtuma on signaali jollekulle toiselle, joka niin ikään kaipaa elävää kaupunkia, mutta syystä tai toisesta on haalinut kuuloetäisyydelleen naysayereitä.

Naysayerin sadussa kaupunki on valmis, eikä sinne mahdu uusia voimia, ainakaan ilman taistelua. Sadusta tekee sadun se, että kaupunki on elävä organismi, jossa vaikuttaa lukuisia yhtäaikaisia virtauksia. Ristivirtausten kiasmaan voi jokainen astua tavallaan: tarttua kiinnostavimpaan ja osallistua itsensä näköisen kaupunkitodellisuuden tuottamiseen. Tehdä itselle, niin kuin Scaafin katsomottomassa oopperatalossa, mutta myös muille, ja olla siten synnyttämässä kollektiivisia ilmiöitä; urbaania ilmiökenttää, jossa yksi ilmiö on sukua toiselle, ja jossa ilmiörypäs lopulta muodostaa sen, mitä ajan hengeksi kutsutaan.

Traumstadtista ei tuossa projektissa ole esikuvaksi, mutta dystooppisen fiktion tehtävä onkin paljastaa potentioita: kehityssuuntia, jotka yhä ovat vältettävissä, kuten toimittaja Vesa Sirén syyskuun 2001 terrori-iskuja käsittelevässä muistoesseessään Helsingin Sanomissa kiteyttää. Ilmastonmuutos ja globaali pandemia ovat dystopioista todellisuudeksi muuttuneita teemoja, mutta unelmien kaupunki voi — kultareunaisen utopian sijaan — olla reaktiivinen vastaveto ja ulospääsytie painajaisen esikartanosta. Sillä on mahdollisuus synnyttää ihmislajin kaipaamaa mukavuutta uusissa, ihmeellisissä ja myös liiketaloudellisesti kannattavissa muodoissa.

Traumstadtin dystopiaa emme todellisuuteemme tarvitse.

Artikkeli on julkaistu alunperin Riverå Slow Local Urban Magazine -lehden 11.3.2022 ilmestyneessä numerossa (1/2022), ss. 7-13.

COPYRIGHT NOTICE

Riverå Slow Local Urban Magazine, 2022-2023. All Rights Reserved. 

The copyright to all copyrightable material (“content”) on this website is property of the publisher. Do not copy, reproduce, distribute, publish, display, perform, modify, create derivative works, transmit, sell, offer for sale, or exploit the content in any other way without the copyright holder’s prior written permission. 

For permission to use the content, please contact: juli (at) riveramagazine.fi.

Photography by Annika Blåfield.