Miltei neljännesvuosisata. Niin pitkään Carlo Rotkirch on asunut Porvoon vanhassakaupungissa.

Kaksi vuotta hän on ollut myös yhdenmiehenyhtiönsä omistaja, jolla on liikehuoneisto Porvoonjoen tuntumassa, vanhasta sillastaan ja punaisista aitoista tunnetun Jokikadun varrella, kahden minuutin päässä kotoa. Ja isovanhemmilta peritty koti — se on tietenkin lapsuuden kotitalon vieressä. Matkalla kotiin voi katsella katukylttiä, jossa lukee Hemgränd.

Kuulostaako Strömsöltä? Kyläidylli loppuu tähän, sillä italialais-suomenruotsalainen Rotkirch on vastavirtaan uiva vapaa sielu, jota ei ole koskaan kiinnostanut sovittautua yhteenkään yhteiskunnalliseen tai kulttuuriseen lokeroon. Pikkukaupungin kasvatti rakastaa metropoleja, joissa on vähän sääntöjä ja paljon anonymiteettiä, ja on mielestään parhaimmillaan paikoissa, joissa saa luoda itsensä alusta ilman aiempien mielikuvien painoa. Hänen äitinsä lähti suoraan lukion jälkeen Suomesta Italiaan, ja äidiltä Rotkirch sanoo oppineensa elämänasenteen, jossa tärkeintä on tehdä sitä, mitä eniten huvittaa.

Haastattelu- ja kuvauspäivän sopiminen Rotkirchin kanssa ei ole helppoa. Ensimmäisellä kerralla hän nukkuu pommiin, vaikka tapaaminen on sovittu iltapäivälle. Sitten hän ei viikkoon vastaa viestiini. Hän siirtää haastattelupäivää ainakin kolmesti, ja vielä viimeiselläkin kerralla ilmoittaa myöhästyvänsä puoli tuntia. Mutta kun lopulta pääsemme hänen liiketilaansa vanhan puutalon kivijalassa, ilta ehtii laskeutua ja sade yltyä, kun istumme keskustelemassa riippumattomuuden ihanteesta, vapauden kaipuusta, auktoriteettikammosta ja omien etuoikeuksien inhoamisesta. Sekä tietysti siitä, miltä tuntuu on olla iltaihminen yhteiskunnassa, jossa kaikkien oletetaan olevan parhaimmillaan yhdeksältä aamulla.

Ryyditämme ajatuksenvaihtoa nauttimalla kahvia, sillä meitä ei haittaa valvoa.

Olen pyytänyt Rotkirchia jo kaksi kuukautta aiemmin tämän avausartikkelin kasvoksi, koska lähteeni on vinkannut, että Rotkirch on kaupungin kiinnostavin alle 30-vuotias tällä hetkellä. Lähteeni mielestä miestä ei voi jättää jututtamatta, jos haluaa raikkaita, sisäpuolelta kumpuavia näkemyksiä Porvoon hitaimmin muuttuvasta ja kenties myös vanhoillisimmasta kaupunginosasta. Rotkirch on nimittäin oldtownie henkeen ja vereen: hän on vain loputtoman kyllästynyt siihen, ettei neljännesvuosisadassa mikään ole muuttunut.

Ehkei siis ihme, että hänellä on myös Vanhan Porvoon yrittäjäksi perin epätavallinen ammatti: tatuointitaiteilija.

”Ei ole muita paikkoja”, Rotkirch sanoo ikään kuin kysymykseni epätraditionaalisen ammatin ja perinteisen sijainnin yhtälöstä ylittäisi käsitettävyyden matriisin. ”Jokainen uusi alue Porvoossa on täydellinen floppi. Länsiranta, Kuninkaanportti…Olen vähitellen lakannut luottamasta siihen, että Porvoossa osataan luoda kaupunginosia. Miksemme siis vain kehittäisi sitä, mikä toimii jo?”

Roomalaisen isän poika ja porvoolaisen isoisän tyttärenpoika on kulttuuriperinnön keskellä itsestäänselvän äärellä. Hänen asiakkaansa saapuvat Vanhaan Porvooseen Espoosta, Kotkasta, Haminasta ja Oulusta, tai yhtä hyvin Virosta ja Yhdysvalloista. Tatuoija tunnetaan kädenjäljestään, ja loppuelämäksi tarkoitetut kehonmuokkaustoimenpiteet haetaan sieltä, missä artistin tyyli kohtaa asiakkaan maun. Tienviittana toimii Instagramin kuvavirta.

”Koko Porvoo ja Porvoon ulkopuoli rakastaa vanhaakaupunkia”, Rotkirch perustelee. ”En ole tavannut asiakasta, joka ei tykkäisi tulla tänne. Jo pelkästään [vanhan] sillan ylittäminen on elämys.”

Hän pitää tauon ja jatkaa: ”Vielä mahtavampaa voisi olla ainoastaan se, että olisi studio vanhalla asemalla. Tätä paikkaa kutsutaan omaperäiseksi, mutta se olisi täysin uniikkia.”

Porvoon vuonna 1897 rakennettu, alkuperäiskäytöstä poistettu rautatieasema seisoo joen toisella puolella miltei täsmälleen Rotkirchin liikettä vastapäätä. Sen suunnittelu aloitettiin jo 1861 tavarankuljetuksen turvaamiseksi sisämaasta Porvoon satamaan. Keravalle kulkeneen radan pääteasema haluttiin kaupungin ainoan sillan kupeeseen. Tavoitteena oli estää menestyneen kauppasatamakaupungin putoaminen kehityksen kelkasta.

Myös Rotkirchin studiossa tuntuu kuin olisimme rajalla. Olemme vanhankaupungin penkereellä Maarinrannan kupeessa, silti lähellä Näsinmäkeä — kasvot kohti aluetta, johon kumpikin meistä panee eniten toivoa, huolimatta siitä, että toista yhtä huonosti kehittyvää ison potentiaalin aluetta Porvoosta saa hakea.

”Tykkään industrialistisesta meiningistä”, Rotkirch sanoo. ”Tiilirakennuksessa voisi tehdä samaa kuin tässä, mutta isommassa skaalassa.”

Asema-alue on entinen teollisuuskylä ja itsenäinen yhdyskunta, jonka rakennuskanta oli laajimmillaan 1950-luvulla, mutta jonka tuhoksi koitui Porvoon moottoritien valmistuminen 1980-luvun alussa. Enää lähinnä kaareva veturitalli ja vesitorni antavat sen keskusaukiolle leimallista rautatieidentiteettiä. Alueella on kuitenkin ”itsenäiselle kaupunginosalle luonteva rakenne”, kuten arkkitehdit Emilia ja Pekka Saatsi kirjoittivat Porvoon kaupungille laatimassaan rakennetun ympäristön selvityksessä vuonna 2017. Heidän mukaansa kyseessä on ”mielikuvitusta kutkuttava, mittakaavaltaan inhimillinen rakennettu ympäristö”, jonka epäyhtenäistä rakennuskantaa sitoo yhteen iäkkyys ja patina. Aseman julkishenkinen rakennuskanta olisi luontevasti palautettavissa kaupunkilaisten käyttöön, he toteavat, ja jatkavat, että veturipiha kestäisi hyvin myös lisärakentamisen.

Kylämäisen miljöön varikkorakennukset ja makasiinit eivät ole enää aikoihin olleet edes näkyvässä kulttuuri- tai yhdistyskäytössä. Entisen henkilöliikenteen asemarakennuksen kuuteensataan neliöön valmistui nelisen vuotta sitten kymmenen asuinhuoneistoa yksityisen omistajakaksikon toimesta, mutta alueen yritystoiminnan kehittäminen on jäänyt aikeeksi. Porvoon trendikkäimmät kodit seisovat keskellä pysähtynyttä jokilaaksoa, joka tuntuu uppoavan unholaan savipohjansa mukana kuin jalka Maarinrannan kosteikossa.

”Sijaintinsa puolesta asemalla on kaikki samat hyvät puolet kuin tässä”, Rotkirch arvioi. ”Alue on rauhallinen, ympäristö hieno, lähellä on suuri pysäköintialue, ja vanhakaupunki on vieressä. Jos ajatellaan turistien näkökulmasta, kaikki jättävät autonsa [Näsin kartanon] parkkipaikalle kävelläkseen sillan yli tälle puolelle tai jäädäkseen sillalle ottamaan valokuvia.”

Rotkirchin luettelemat vahvuudet ovat moneen kertaan testatut. Sillankupeen liikehuoneisto on osoittautunut paremmaksi valinnaksi kuin artisti alkuun uskalsi edes odottaa.

”Näkyvyys on erinomainen, tästä kävelevät ohi kaikki. Alkuun pelkäsin, että joku valittaa, kun tuon Vanhaan Porvooseen tällaista, mutta jopa iäkkäämmiltä naapureilta on tullut hyvää palautetta. Tämä kulma on varmasti yksi sosiaalisimmisista vanhassakaupungissa. Ei tarvitse kuin tulla paikalle, jos haluaa törmätä tuttuihin.”

Vastarannan vaimeus on siksi merkillinen kontrasti. Linnamäkien suunnassa Jokikadun liiketoiminta loppuu Rotkirchin liikkeen tienoille, ja vastaan tulevat suojellut maastot. Juuri siksi kasvun luontevin kohde olisi sillan toisella puolella, jossa rautatiepuisto aikoinaan muodosti yhden alueensa elävimmistä kohtauspaikoista.

Artisti tosin näkisi mielellään, että jotain uutta tapahtuisi myös Maarissa. Moni porvoolainen rakastaa luonnonrauhaa keskusta-alueen tuntumassa, mutta sen lisäksi Maarinranta on suosittu ulko-olohuone etenkin kesäaikaan. Puistossa voi järjestää tapahtuman hakemalla maankäyttöluvan kaupungin viheryksiköltä, mutta jo pelkästään ympäristöoikeudellinen terminologia karkottaa monet. Rantapuiston suulle aiottu uimarantahanke laitettiin viitisen vuotta sitten jäihin liian kalliina.

”Toiminnan ei tarvitsisi olla suurta, mutta kesällä olisi kiva, jos voisi vuokrata vaikka suppilautoja. Tai ehkä voisi olla ulkotreenipaikka vähän kauempana rannassa.”

Rotkirch on kuitenkin hyväksynyt roolinsa raja-alueen dynaamisimpana voimana. Hänen studionsa lisäksi Sillanmäen ja Jokikadun risteystä piristää ainoastaan keskiaikaisille kaupungeille tyypillinen mutta suomalaisittain harvinainen kellariravintola.

Kulttuurikahvilan maineessa olevassa Cellar Caféssa ja Rotkirchin studiossa on ilmeensä puolensa jotain yhteistä, mutta siihen yhtäläisyydet jäävätkin. Rotkirch on paitsi iältään nuorimpia toimijoita vanhankaupungin ytimessä myös kaupunginosan ainoa tatuointialan yrittäjä. Lisäksi hänen vuokrasopimuksessaan todetaan, että kerran kesässä liiketila on kuukauden ajan pop up -käytössä. Silloin Rotkirch lähtee maailmalle — Skotlantiin, Yhdysvaltoihin, Australiaan tai Aasian maihin, joissa hän rakastaa matkustaa.

Kapulanvaihdosta on jo kokemusta. Keskikesällä liikehuoneiston edustalle ilmestyi räsymattoja ja balilaishenkinen purjekatos, joiden ansiosta tatuointistudion karhea atmosfääri vaihtui toviksi rennon boheemiin rantatunnelmaan. Kesäkahvila Systrar vid Bron päätti urakkansa kassa reilusti plussan puolella valokuvaaja Frida Lönnroosin ja musiikinopiskelija Hanna Lönnroosin taiottua kesäherkkuja kävijöille laktoosittomina, gluteenittomina ja vegaanisina. Jääkahvi ja kombucha virtasivat — ja ruotsinkielinen media piipahteli innokkaasti paikalla. Osansa oli epäilemättä Frida Lönnroosin taiten suunnittelemalla, raikkaalla brändi-ilmeellä, joka oli vahvasti läsnä jo avajaispäivänä.

Sekä tietenkin Instagramilla. Tukholmassa ja Helsingissä asuvat siskokset ovat samaa sukupolvea kuin Rotkirch. Ilmiöitä synnytetään nopeasti.

”Minun kannaltani sopimus on hyvä”, taiteilija toteaa. ”Muutama asiakkaani oli kävellyt ohi ja ihmetellyt, mihin liike on kadonnut, mutta itse ajattelen, että pop up -toiminta luo vaihtuvuutta ja monipuolisuutta alueelle, jossa sitä muuten ei juurikaan ole.”

Rotkirchin studiota ja menneen kesän kahvilaa ei tunnistaisi samaksi tilaksi, mutta niin vain huoneistossa näyttää jälleen ammattimaiselta musteen valtakunnalta.

Lomakuukautta lukuunottamatta Rotkirch onkin vanhankaupungin yrittäjäksi harvinaisen säännöllisesti paikalla. Hän työskentelee puolestapäivästä ilta-seitsemään, kuutena päivänä viikossa, vuoden ympäri. Yön kynnyksellä hän saattaa istua studiossaan piirtämässä, ja siivoamisen kaltaiset arkiaskareet hoituvat kolmelta aamuyöllä.

”En kestäisi, jos joku muu määrittäisi, mihin aikaan minun pitää olla ja missä. Se on vaikuttanut uravalintaan. Tykkään chilleistä aamuista, ja vireystilani kasvaa iltapäivää kohti. Jos saisin lisätä yhden ainoan asian Porvooseen, se olisi 24 tuntia vuorokaudessa auki oleva kauppa. Joudun ajamaan Itäkeskukseen, jos haluan ostaa jotain yöllä.”

Viisi vuotta täyspäiväisesti tatuoineella Rotkirchillä on taiteilijan elämäntapa, mutta yrittäjän kalenteri.

”On ollut totuttelemista siihen, että jono yltää pitkälle seuraavaan vuoteen. Minun on vaikea kestää sitä, että käteni ovat sidotut. Kaipaan liikkumavaraa ja sitä, että voisin sekoittaa pakkaa enemmän.”

Luonteelle ominaiset äkkiliikkeet eivät ole enää aikoihin olleet mahdollisia. Rotkirch päätti armeijassa, että astuu pois palveluksesta itsenäisenä liikkeenharjoittajana. Päätös piti: kahden viikon päästä sotilaspuvun riisumisesta hän tatuoi ensimmäisiä asiakkaitaan isovanhempiensa entisessä talossa.

”Olen piirtänyt aina, kunhan vain on ollut kynä ja paperia. Ihan sama mitä, töhertänyt vaikka tikku-ukkoja tai vetänyt nimmareita. Kun aloin ottaa tatuointeja, oli selvää, että piirtäisin omani. Sillä tavalla kykyni myös ensi kertaa tulivat huomatuiksi.”

Kesti kuitenkin aikansa, ennen kuin piirtäjä sai luvan ensimmäiseen tatuointiinsa.

”Olin 12 tai 13, kun broidin kaveri otti tatskan. Ajattelin, että haluan myös. Neljätoistavuotiaana aloin inttää sitä äidiltä, joka jaksoi kuunnella kaksi vuotta. Kuusitoistavuotiaana lupa heltisi, mutta ehto oli, että kuvalla on merkitys ja että se on harkittu.”

Nuori Rotkirch teki strategisen peliliikkeen. Hän hankki oikeaan käsivarteensa tekstin: La Famiglia Significa Tutto — perhe on tärkein.

Perhe todella vaikuttaa olevan Rotkirchille kaikki kaikessa, ainakin heti vapauden jälkeen. Hän mieli nuorena arkkitehdiksi, mutta päätyi rakennustarvikemyyjäksi. Neljä vuotta vanhempi isoveli sen sijaan valitsi perinteisen uran, ja lähti Helsinkiin Svenska handelhögskolaniin opiskelemaan ekonomiksi.

”Veli on tehnyt 21-vuotiaasta saakka omaa juttuaan. Hän tekee mitä tahansa saavuttaakseen sen, mitä haluaa, ja luopui pitkään kaikesta muusta sen eteen. Hän on suurin idolini, vaikka oma polkuni ei ole ollut yhtä suora. Minusta tuli artisti, koska kaikki muut duunit, joita olen tehnyt, vituttivat minua. Inhosin jokaista tasapuolisesti.”

Koulu oli Rotkirchille vaikeaa. Ei niinkään oppiminen, hän pärjäsi hyvin käymättä tunneilla ja tekemällä läksyt niiden alussa. Ohjailua hän ei sen sijaan kyennyt kestämään.

”Kiintymykseni vapauteen on niin suuri, etten halua viedä sitä muiltakaan. En edelleenkään halua olla kenenkään pomo. Haluan, että ihmiset voivat tehdä niiden juttua juuri, kuten haluavat.”

Vapauden maksimoimiseen on tähdännyt myös tapa, jolla Rotkirch on järjestänyt yritystoimintansa, vaikka hänellä onkin sanansa sanottavana suomalaisten yritysmuotojen erityispiirteistä.

”Suomessa toiminimestä osakeyhtiöön vaihtaminen on tehty todella hankalaksi. Vaikka olisi tehnyt toiminimellä miten paljon voittoa, osakeyhtiön kanssa on lainanantajan näkökulmasta nollapisteessä. Siispä ajattelin, että fuck it, teen tämän ilman pankkeja. Lainasin broidilta, ja nyt maksan takaisin paljon paremmilla ehdoilla. Olen tosi tyytyväinen. Yhteiskunta ajaa ihmisiä ottamaan lainaa, kuluttamaan, olemaan veloissa, pysymään oravanpyörässä. Isoin haaveeni on, että jonain päivänä olen täysin riippumaton.”

Riippumattomuus on paradoksi, sillä sen saavuttaminen edellyttää usein riippuvuuksien hyväksymistä, toteamme yhteen ääneen. Isoveli ei ole ensimmäinen perheessä, jolta Rotkirch on saanut taloudellista apua. Yrittämisen aloittamisen 18-vuotiaana mahdollisti äiti.

”Tietenkin koko perhe ja suku olivat tätä vastaan. Tiedostan silti, että minulla on todella hyvät lähtökohdat.”

Rotkirch sanoo, ettei hänellä tällä hetkellä oikeastaan ole vapaa-aikaa. Hän haluaisi oppia maalaamaan — käyttämään akvarelli- ja öljyvärejä sekä spray-maalia — mutta sunnuntait kuluvat työstä palautuessa: treenaten, suoratoistopalvelujen äärellä tai kavereiden ja tyttöystävän kanssa.

”Supportin puute sisuunnutti. Tuli halu näyttää, että teen tästä urani. Kun joutuu taistelemaan eroon muiden miellyttämisen paineesta, laittaa kaikki panokset siihen, että voi kehittyä siinä, mitä on itse päässään päättänyt.”

Niin kuin moni paremman perheen lapsi, Rotkirch sanoo fantasioineensa joskus täydellisestä vapaapudotuksesta.

”On sellainen olo, etten ole saanut itsestäni vielä kaikkea irti. Sisälläni majailee yhä käyttämätöntä potentiaalia. En tiedä, mihin kaikkeen pystyisin, jos olisi pakko pärjätä täysin omillaan.”

Rotkirchin portfolion löytää napinpainalluksella Instagramista, mutta yksityishenkilönä hän sanoo olevansa hyvin privaatti.

”Olen aina pystynyt tuomaan itseäni parhaiten esiin matkoilla. Etenkään matkustaessani yksin kukaan ei seuraa minua, ja pystyn olemaan täysin aito. Täällä tunnetaan nimestä ja naamasta minne tahansa meneekin.”

Omana itsenä oleminen on Rotkirchille niin tärkeää, että siitä on tullut ohjenuora myös työssä. Hän haluaa, että hänen liikkeessään jokaisella on turvallinen olo riippumatta iästä, sukupuolesta tai muista henkilökohtaisista ominaisuuksista.

”Minulla käy kaikenlaisia asiakkaita. Ikähaarukka on 18—75 vuotta. Tatuoin kaverin mumminkin tässä vähän aikaa sitten. Nyt hänellä on sisäkäsivarressa koiransa nimi ja kuva.”

Ikä on erotteluperuste, joka tekee Rotkirchin erityisen vihaiseksi.

”Minulle on sanottu koko ikäni, että olen liian nuori. Ärsyttää, kun yrittää tehdä jotain ja saa vastaukseksi, että sinulla on niin nuori ajattelutapa. Joutuu todistelemaan itseään. En halua olla ihminen, joka sanoo kenellekään vastaavaa. Itselleni on muodostunut hyvin iätön persoonallisuus, enkä välitä siitä, onko toinen pari- vai viisikymppinen.”

Rotkirch on muutenkin lokerokammoinen.

”Osa perheestäni on hyvin stereotyyppisiä suomenruotsalaisia. Itse en ole koskaan sopinut boksiin, jossa ala-astekaverini ovat nyt. Tyylini, olemukseni ja ajattelutapani ovat erilaiset. Mutten ole koskaan oikein sopinut minnekään muuallekaan.”

Se ei kuitenkaan tunnu vaivaavan artistia, ainakaan päällisin puolin.

”Kun olen 63, haluan olla samanlainen kuin äitini nyt. Hän on vapaa, liberaali ja kohtelee kaikkia samalla tavalla. Hän sai minut ollessaan jo aika vanha. Nykyisin hän pärjää vähällä, mutta hänellä on mahdollisuus tehdä, mitä ikinä lystää. Hän on näyttänyt minulle ja broidille maailmaa sitä saakka, kun olimme pieniä, ja halunnut avata erilaisia näkökulmia. Kertoa, että ihmiset voivat elää samassa tilassa, vaikka ajattelisivat eri tavalla.”

Matkusteleva elämäntapa on periytynyt kummallekin veljekselle. Isoveli on asunut jo pitempään ulkomailla. Veljen työskennellessä Amsterdamissa Rotkirchilla oli syy lentää tuon tuosta yhteen lempikaupungeistaan.

”Amsterdam on mahtava, koska sadan metrin säteeltä löytyy kaikki, mitä ikinä voi haluta. Ihmiset ovat rentoja ja ystävällisiä. Bussipysäkillä voi ajautua kiinnostavaan keskusteluun tuntemattoman kanssa. Korona-aika on ollut minulle vaikeaa, sillä en ole koko elämäni aikana ollut näin pitkään yhtäjaksoisesti Suomessa.”

Rotkirchin kosmopoliitti mielenlaatu näkyy voimakkaimmin siinä, että hän sanoo olevansa eniten kotonaan englanninkielessä. Vaikka hän on käynyt päiväkodin ja esikoulun ruotsiksi sekä muut koulut suomeksi, hän sanoo puhuvansa englantia mieluummin kuin kumpaakaan kotimaista.

”Jos käytät vain suomea tai ruotsia, rajaat kohderyhmäsi. Suomen markkina on aivan liian pieni. Itse ainakin ajattelen yleisöni kansainvälisesti. Tänne tulee turisteja ympäri maailmaa, tämä ei ole mikään peräkylä. Lopullinen tavoitteeni on olla matkustava artisti, joka vierailee siellä täällä.”

Rotkirchin mielestä Porvoo ei ole siihen lainkaan outo ponnistuslauta.

”Pienellä paikkakunnalla aloittamisesta on hyötyä. Ihmiset tiesivät minut jo ennen kuin aloin tatskata. Sen, minkä anonymiteetissä menettää, saa tunnettuisuudessa takaisin. Pitemmällä aikajänteellä saman voi saavuttaa isommassa paikassa, mutta maine kannattaa hankkia pienemmässä. Isoksi kasvaneen kanssa on helpompi mennä isoon paikkaan.”

Myös kysynnän ja tarjonnan lait ovat pienessä paikassa tekijän puolella.

”Porvoossa artisteilla on pitemmät jonot kuin Helsingissä. Grey Bullin [Tran Quang] Thailla oli Suomen pisimmät jonot ainakin siihen aikaan, kun työskentelin siellä. Tatuointiaikaa sai jonottaa jopa vuoden verran.”

Grey Bull Tattoo toistuu Rotkirchin puheessa useaan otteeseen, sillä se on paikka, jossa muutoin itseoppinut artisti on käynyt hankkimassa suurimman osan toisilta omaksutuista taidoistaan. Vuonna 1999 perustetun Rebel Tattoon Dag Bäcklund otti hänet seuraamaan työskentelyään Rotkirchin keksittyä, että haluaa piirtää juuri tatuointeja, mutta oma asiakaskunta alkoi muotoutua vuonna 2018 avatussa Grey Bullissa. Sieltä Rotkirch sanoo saaneensa suurimmat tyylilliset vaikutteensa sekä oppineensa eniten tekniikkaa.

”Satuin hyvään hetkeen, sillä Grey Bull oli kovassa kasvussa. Menestys antoi itsellekin lisäboostia.”

Tällä hetkellä tyyli kasvaa ja tarkentuu etupäässä Instagram-esikuvien vaikutuksesta. Rotkirchin mielestä alan kovimmat tekijät tulevat Yhdysvalloista, Britanniasta, Australiasta, Sveitsistä ja Italiasta. Hän seuraa tarkasti esimerkiksi sveitsiläisen Or Noir Tattoo Galleryn Kindamon tekemisiä sekä italialaista Antonio ”Macko” Todiscoa. Moninkertaisesti palkittu nelikymppinen tatuoija on valmistunut kuvanveistäjäksi Firenzen taideakatemiasta.

Kummankin artistin käsialassa Rotkirchiä miellyttävät voimakkaat kontrastit sekä graffiteista ja katutaiteesta ammentava robusti tyyli. Internetistä on helppo löytää esimerkkejä tyylisuunnasta, jos kirjoittaa hakukoneeseen chicano style.

Tatuointitaiteen ulkopuolisessa visuaalisessa kulttuurissa lähin vertailukohta on Chicano Art Movement. Sillä tarkoitetaan 1960-luvulla alkunsa saanutta meksikonamerikkalaista yhteisötaidetta, joka kommentoi sosiaalisia, poliittisia ja kulttuurisia teemoja — esimerkiksi näkymättömiä historioita — perinteisten taideinstituutioiden ulkopuolella. Chicano-graffiteilla puolestaan on vahva kiinnekohta muraalitaiteeseen sekä koillis- ja itä-losangelesilaisten 1970-luvun naapurustojen jengikulttuuriin.

Sekä tietysti jälleen ajankohtaiseen gentrifikaatiokritiikkiin. Jään pohtimaan, onko Rotkirchin studio vastaavanlainen kommentti alueensa keskiluokkaistumiskehitykseen ja diversiteetin kaikkoamiseen.

”Mackon jälki näyttää samettiselta iholla”, haastateltavani tyytyy toteamaan.

Jos kohta chicano-graffiteihin liittyvät laittomuus, riski, pelottomuus ja oman kaupunginosan takaisin ottaminen, chicano-tatuoinnit ponnistavat toisenlaisilta yhteiskunnan reunamilta: ne ovat levinneet nykyurbanistien iholle sotien jälkeisten suurkaupunkien meksikonamerikkalaisilta rikollisilta. Laveaa ihonalaa vaativille kuville tyypillisiä piirteitä ovat fotorealismi, vahvat varjostukset, mustan värin ja pehmeiden harmaan sävyjen käyttö sekä dekoratiiviset kirjainfontit. Aihepiirejä hallitsee huumekartellien ja -poliisien kulttuurista valtavirtaan siirtynyt Santa Muerte -teema: naispuolisessa hahmossa esitetty kuolema. Synkän uhmakkaissa kuvissa esiintyy usein rajuja naiskasvoja aseiden, maskien tai verikyynelten kera.

Meksikolaisesta vallankumouksen jälkeisestä kuvataiteesta kansainvälisesti parhaiten tunnettuja lienevät Frida Kahlon ja Diego Riveran työt. Chicano-tatuoinneille on ominaista vastaava henkilökohtaisuus sekä realismin ja surrealismin sekoittuminen: niissä voidaan käsitellä perhettä, yhteisöä, uskontoa, tunteita ja muistoja. Koska tyylin juuret ovat maahanmuuttajien kulttuurissa, siihen sisältyy runsaasti poissulkemisen vastaista kantaaottavuutta sekä elämisen kivun ja ilon ristisointujen käsittelemistä. Esimerkiksi suojelusteema puhuttelee monissa laillisissa marginaaleissa eläviä, kuten alempien yhteiskuntaluokkien ja seksuaalisten alakulttuurien ihmisiä.

”Itse en näe omaa työtäni kovin vastakulttuurisena”, Rotkirch sanoo. “Kehonmuokkauksesta on tullut siinä määrin mainstreamia, että alkaa olla jo harvinaisempaa, jos ihmisellä ei ole yhtäkään tatuointia. Jopa lentoemännillä saa olla, jos ne pystyy peittämään. Kerran olin kaulaan asti tatuoidun lääkärin hoidettavana. Minusta on hienoa, että itsensä koristelusta on tullut mahdollista niille, jotka niin tahtovat.”

Sen Rotkirch kuitenkin myöntää, että hänen asiakaskuntansa on lavea. Esimerkiksi suomalaisia asiakkaita löytyy monenlaisilla etnisillä taustoilla.

”Olen tehnyt koko tatuointiurani somen aikakaudella, ja sosiaalinen media on ollut game changer tälläkin alalla. Koko länsimainen kulttuuri sulaa entistä voimakkaammin yhdeksi, mikä muokkaa myös tatuointikulttuuria. Ihmisten preferenssejä on vaikea erotella enää sen perusteella, mistä he tulevat. Tiedän yhden henkilön, jolla on Porvoon tuomiokirkko tatuoituna, mutta sekään ei ole porvoolaisen taiteilijan tekemä.”

Valtavirtaistumisella on kahdet kasvot. Esimerkiksi chicano ja naispuolinen vastineensa, chicana, ovat alkuaan meksikolaista maahanmuuttajaa tarkoittavia haukkumasanoja, jotka niiden kohteet ottivat haltuun 1960-luvun Chicano Movementin aikana. Käsitteinä niiden juuret yltävät kuitenkin jo identiteettipoliittista vaihetta edeltäneeseen pachuco-vastakulttuuriin, jonka jäsenille oli ominaista ulkopuolisuuden kokemus niin meksikonmeksikolaisten kuin syntyperäisten yhdysvaltalaisten keskuudessa. Pachuco oli mies, jota parjattiin koko kulttuurisen perintönsä menettämisestä — kielettömyydestä, uskonnottomuudesta, oman tapakulttuurinsa unohtamisesta — mutta joka silti loi mieluummin oman, ei-mistään ja kaikkialta ponnistavan hybridi-identiteettinsä kuin sulautui hegemoniseen kulttuuriin. Avuksi syntyi muukalaisuutta ylpeästi kommunikoiva, spektaakkelimainen ulkoasu, joka kieltäytyi yhtä lailla slummien kurjuudesta kuin saavuttamattomasta statuksesta. Keikarimaisen pachuco-tyylin mukaan nimensä saivat myös väkivaltaiset yhteenotot etnisten meksikolaisten ja amerikkalaissotilaiden välillä Yhdysvaltain länsirannikolla: Zoot Suit Riots.

Valtavirtaistumisen myötä alkuperäiset, kipeät merkitykset unohtuvat, mutta toisaalta voimalliset itseilmaisun välineet ovat yhä useampien ulottuvilla. Vähän kaikkialla vierautta kokeva Rotkirch vaikuttaakin olevan eräänlainen vanhankaupungin pachuco, joka tekee politiikkaa hiljaisesti tyylin kautta: yli kielien, luokkien ja kulttuurien.

Todennäköisesti juuri siksi hän ei myöskään tahdo identifioitua mihinkään tyylilajiin kokonaan.

”Vaikutteet näkyvät eniten siinä, miten rakennan kuvani”, Rotkirch muotoilee. ”Yritän kuitenkin aina keksiä itse, miten voisin kehittää näkemääni eteenpäin. En halua ottaa liikaa vaikutteita enkä kopioida. Olen ollut aina sillä tavalla huono oppilas, että sovellan kaikesta oman versioni.”

Protestanttisessa ja muutoinkin kulttuurisesti viileämmässä ilmastossa chicano-tatuoinneille tyypilliset katoliset aiheet eivät käy kaupaksi, mutta tarinallisia kuvakokonaisuuksia Rotkirchin asiakkaat kyllä tilaavat. Kun populaarikulttuurissa jyllää jokin teema, esimerkiksi viikingit, se näkyy Rotkirchin mukaan kuvatoiveissa välittömästi.

”Teen tarvittaessa taustatyötä aiheen ympäriltä, mutta usein ei tarvitse. Luen ja tutkin kaikenlaista — turhaakin — jatkuvasti, ja olen usein perehtynyt aihepiiriin valmiiksi, vaikka vain sattumalta. Monet teemat myös toistuvat asiakkaitten pyynnöissä.”

Suurin osa Rotkirchin asiakaskunnasta on palaavia asiakkaita. Heidän kanssaan työstetään isoja kuvakokonaisuuksia, jotka voivat kattaa esimerkiksi selän, käsivarret sekä kaulan ja pään alueen. Niiden tekemisessä eivät riitä ainoastaan luovuus ja hyvä piirrustustaito, vaan myös anatomian tuntemuksen on oltava kohdillaan. Muste käyttäytyy eri tavoin eri kohdissa kehoa.

”Olen aloittanut tatuointien tekemisen juuri niin kuin ei pitäisi. Sen sijaan, että olisin mennyt johonkin liikkeeseen aluksi vain piirtämään, aloin suoraan tatskata itseäni ja kavereitani. Intissäkin vain harmitti, että voisin olla tekemässä kuvia. Tatuoin sitten lomilla.”

Rotkirchin etenemisvauhti on ollut päätähuimaava. Se on sitä erityisesti ottaen huomioon, etteivät yrittäjyyden mallit tule suvusta.

”Olen päätynyt tähän vahingossa, kun on pitänyt keksiä se kaikkein vapain ammatti. Yhdistin taiteilijuuden ja yrittäjyyden. Tuskin niin olisi tapahtunut, ellei takaraivossa olisi tieto kaikesta siitä, mitä en ainakaan halua tehdä.”

Ammattimaistumisen parhaana puolena hän pitää sitä, ettei enää tarvitse työskennellä kotona.

”Kokeilin sitä yhdeksän kuukautta ja paloin loppuun. Minun on muutenkin vaikea erottaa työtä ja vapaa-aikaa, ja työn tekeminen kotona pahentaa asiaa. Sitä paitsi ventovieraiden tuominen kotiin ei sovi luonteelleni.”

Vaikka niinkin voisi kuvitella, vanhakaupunki ei Rotkirchin mielestä ole sen enempää ahdas kuin ahdasmielinenkään. Hän sanoo rakastavansa ”Porvoon siisteintä paikkaa” sekä asumisen että työn puolesta.

”Tämä on sellainen duuni, että voisin pitää liikettä missä tahansa muuallakin, mutta haluan olla juuri täällä. Minulla on putkinäkö, eikä minua häiritse, jos joku vieressä tekee ihan erilaista juttua.”

Epätavallisen työn tähden Rotkirch myös toisaalta näkee Vanhan Porvoosta muista poikkeavia puolia. Tatuointia harvoin käydään hankkimassa ainakaan spontaaniksi matkamuistoksi. Siinä missä muut liikkeet saavat pitää kävijöistään kirjanpitoa, Rotkirchillä on päivässä yksi asiakas, jonka kanssa vietetään koko päivä.

”Täällä liikkuu ihmisiä laidasta laitaan, monenlaista jengiä, mutta se ei välity, jos katsoo, millaisia liikkeitä täällä on. Ne eivät palvele kovin monipuolista ihmisjoukkoa. Monenlaista väkeä houkuttelevaan paikkaan mahtuisi monenlaista muutakin. Kävijämäärät ovat jo nyt korkeat, mutta ne voisivat olla moninkertaiset.”

Ravintoloista ja kahviloista Rotkirch pitää. Sekin on hänestä hyvä, että Vanhan Porvoon puolella on palveluja: kauneushoitoloita, partureita, kampaamoita.

”Ja tietenkin turisteille pitää olla kotiinviemisiä. Mutta kokonaan eri asia on, millainen tuliainen puhuu parhaiten jotain paikkaa. Se, mitä [valokuvaaja] Niko Laurila tekee [liikkeessään Jokikadun toisessa päässä], on todella hieno juttu. Hän kertoo kuvillaan laadukkaasti Porvoosta, ja tarjoaa pysyvän muiston täältä. Ihailen sitä, miten pitkälle hän on päässyt intohimonsa ansiosta.”

Rotkirch myös mieluusti söisi useammin ulkona, jos ravintoloiden keittiöt eivät menisi kiinni yhdeksältä tai pahimmassa tapauksessa iltapäivästä.

”On ikävää, jos Kotipizza on ainoa paikka, joka on auki. Mutta kulttuurin muuttaminen ei voi olla yhden ravintolan harteilla. Aukioloajat laajenevat vain, jos kaikki yrittäjät lähtevät samaan.”

Nyt Kotipizza tosin on saanut kilpailijan Rotkirchin ravintolakartalla.

”Kaksikymmentäkolme vuotta sain odottaa, että kotikaupungistani saisi oikeaa pizzaa. Via Armonia teki sen mahdolliseksi.”

Rotkirch edustaa sukupolvea, jolle kansainväliset standardit täyttävä pizzeria on merkittävämpi kaupunkikuvallinen muutos kuin Jokikadun osittainen muuttaminen pyörätieksi. Hän sanoo sen suoraan.

”Porvoo yrittää hakea ison kaupungin identiteettiä, muttei keskity asioihin, joiden ansiosta kaupungit oikeasti kehittyvät. Se, mitä tehdään, maksaa paljon, muttei tosiasiassa muuta mitään. Minun elinaikanani tänne on tullut pari National Urban Park -merkkiä, mutta siinä se.”

Rotkirch huokaa. ”En oikeasti keksi mitään, mikä olisi mennyt eteenpäin. Parin ravintolan nimet ehkä ovat muuttuneet.”

Mutta kun jokin liikahtaa, se artistin mielestä liikahtaa yksittäisten toimijoiden voimasta. Esimerkiksi napolilaisen pizzan ovat Porvooseen tuoneet monialayrittäjä Roni Collin ja yhtiökumppaninsa Curtis Pollard. Italialainen laadunvalvoja pitää huolen, että avotuliuuni, reseptit, kokit, valmistusprosessi ja raaka-aineet ovat juuri eikä melkein napolilaisia.

Uusimaa-lehdelle antamassaan haastattelussa Collin kertoo, että napolilainen pizza on tullut kaupunkiin, koska hän fiilistelee sitä. Rotkirchin näkemys kaupungin kehittämisestä on samanlainen: hän puhuu ”oman viban seuraamisesta”, joka mahdollistaa sen, että kaupunkiin tuodaan niitä asioita, joita yrittäjä itse rakastaa — ei sellaisia, jotka jokin kyselytutkimus, raati tai kartoitus on todennut kaupunkilaisten tarpeiksi.

”Myös se, mitä Collin on tehnyt vanhalla asemalla, on todella hienoa. Hän on ainoa, joka Porvoossa tekee mitään vastaavaa. Hänellä on resursseja, nimeä ja hän käyttää niitä. Asema on hyvä osoitus siitä, että kun kaupungin vanhoja osia uudistetaan, sen ei tarvitse tarkoittaa mitään skycrapereita.”

Niin, monitoimimies Collin on myös koristeellisista puuleikkauksistaan tunnetun asemarakennuksen modernisoimisen takana. Mutta mitä pitäisi ajatella siitä, että moni huoneistosta etsii yhä ostajaa? Nähdäänkö kehittyvään alueeseen sijoittaminen liian isona riskinä? Vai muuttaako Porvooseen pelkästään lapsiperheitä ja eläköityjiä, joille huoneistojen kiikkerät kierreportaat ovat mahdoton ratkaisu? Jäävätkö messinkihanojen rakastajat Helsingin keskustaan asumaan?

”Hidas lämpiäminen ei kerro mitään”, Rotkirch uskoo. ”Porvoossa täytyy olla kärsivällisyyttä odottaa. Pari vuotta on oikeasti todella lyhyt aika, ja sitä paitsi mitä väliä sillä on, jos jokin hanke osoittautuisikin kannattamattomaksi? Isompi ongelma on se, ettei tehdä.”

Suomessa grynderi-sanalla on pahamaineinen, jopa halventava kaiku, joka liittyy takavuosille ominaiseen rakentamisen kiireellisyyteen ja halpuuteen. Perustajaurakointia tai -rakennuttamista ei kiitellä kaupungin kehittämisestä tai kulttuuriteosta. Gryndaamiseen liittyy myös mielikuva päätöksentekijöistä, jotka esteellisyydestään huolimatta ovat vaikuttamassa itselleen edullisiin kaavoitus- ja rakentamispäätöksiin — toisin sanoen omaneduntavoittelusta, jossa kärsijä on kaupunki maisemallisine, arkkitehtoonisine ja kulttuurihistoriallisine arvoineen.

Mutta onko gryndriyden semiosfääristä nouseva sanasto oikeutettua silloin, kun joku tunnelmoi kotikaupunkiaan ja haluaa sinne enemmän samoja elementtejä, joihin on törmännyt esimerkiksi aiemmissa kotikaupungeissaan maailmalla? Tai kun kyse on kaupunkikulttuurin tason vaalimisesta, johon kollektiiviset toimijat eivät syystä tai toisesta kykene?

Rotkirch on selvästi valinnut puolensa. Hän kehuu Collinin muitakin hankkeita, kuten Pollardin kanssa aiemmin toteutettua, ruotsalaisista thai-ravintoloista kimmokkeensa saanutta katuruokaketjua, joka pyrkii mahdollisimman autenttisiin makuihin thaimaalaisten työntekijöiden voimin. Aleksanterinkadun ja Sibeliuksenbulevardin risteyksen ex-kioskista liikkeelle lähtenyt konsepti on jo levinnyt muihinkin kaupunkeihin.

”Thai Street Food oli nerokas keksintö. Kukaan muu ei ollut tuonut aasialaista à la carte -ruokaa Porvooseen. Se alkoi pienestä, mutta kasvoi nopeasti, koska oli uutta täällä. Myös [Collinin] Marski Rooftop -hanketta odotan innoissani. Voisin hyvin kuvitella asuvani siellä.”

Rotkirch Mannerheiminkadun varrella? Siinäpä vasta hatunnosto vannoutuneelta vanhaporvoolaiselta! Haastattelu uhkaa kääntyä kiinteistö-, ravintola-, sijoittamis- ja autobisneksessä kunnostautuneen Collinin kaikenkattavien projektien promotoimiseksi, mutta toisaalta: olen kutsunut nuoren yrittäjän puhumaan ikäistensä näkökulmasta, eivätkä hän ja Youtube-sukupolven fanittama sijoittaja tunne toisiaan. Jos Rotkirchin mielestä yksi yksityinen toimija luo dynaamisempaa kaupunkikehitystä kuin demokraattisiin elimiin valitut päättäjät, tästä on syytä kiinnostua myös niiden, jotka toivoisivat kehitystä toisenlaisin painotuksin — vaikkapa niiden, jotka ovat kritisoineet Collinin luontomatkailuhanketta Porvoon saaristossa Piirlahdessa.

”Tykkään, kun joku keksii jotain, mitä ei ole ennen nähty”, Rotkirch argumentoi. ”Porvoossa on ollut tapana tehdä niin kuin on aina tehty. Siksi innovatiivisuus kolahtaa riippumatta siitä, mikä alue on kyseessä. ”

Zoomerit ihailevat draivia, ja sitä Collinin hankkeissa riittää. Klassikkoautoja rakastavan liikemiehen ja ystävänsä Tomi Salmisen valtion huutokaupasta ostamalla vanhalla Tielaitoksen tievarikolla sijaitsee nykyisin autoharrastajien Speedhooked Pit Stop, jota Rotkirch sentään ei mainitse. Itse kaivan hankkeen esiin, sillä harrasteaspektin ulkopuolellakin projekti on hyvä osoitus siitä, kuinka synnytetään pienalue mikrokokoisine palveluineen. Kun kalliit autot ja vastapaahdettu kahvi lyödään yhteen, siltana toimii lifestyle, ja lifestyle aluekehityksen kimmokkeena kiinnostaa minua. Se on nimittäin vastoin kaikkea sitä, miten aluiden synty ja kehitys perinteisessä katsannossa käsitetään.

Rotkirch on samoilla linjoilla.

”Porvoossa kyse on pitkälti siitä, mihin annetaan lupia. Ne menevät todella perinteisille jutuille. Collinin jutuissa mikään ei ole perinteistä.”

Porvoon Yrittäjät ry:n vuonna 2018 Vuoden Yrittäjänä palkitseman Collinin kaupunkikuvallisesti kunnianhimoisin hanke lie Rotkirchin mainitsema Marski Rooftop, josta Mannerheiminkadun Thai Street Food -ravintolan persoonallinen muotokieli on jo antanut esimakua. Arkkitehdit Sarapää -toimiston suunnittelema rakennus oli vuonna 2019 ehdolla arkkitehtuuri- ja rakennusalan Puupalkinto-kilpailussa. Siinä se kisasi Helsingin keskustakirjasto Oodin, Matkailukeskus Kuopion Saanan, Suomen ensimmäisenä 14-kerroksisena puutalona tunnetuksi tulleen Joensuun Lighthousen sekä muiden korkealaatuisen kotimaisen puuarkkitehtuurin taidonnäytteiden rinnalla.

Nyt koko Thai Street Food -ravintolan 1950-lukulainen kiinteistö on kokemassa muutoksen. Sen ylle on rakentumassa kolmekymmentä huoneistoa, ja niiden päälle kymmenen harjakattoista puutaloa, joita ympäröi jaettu terassi. Aikoinaan autokauppana, -korjaamona ja -maalaamona toimineessa kiinteistössä sijaitsee tällä hetkellä Thai Street Foodin lisäksi toinen ravintola, K-kauppa, lukkosepänliike sekä Collinin saneeramia loft-huoneistoja punatiiliseinineen ja betonilattioineen. Hanketta markkinoidaan urbaaneilla kattonäköaloilla, koko Suomen mittakaavassa uniikeilla arkkitehtoonisilla ratkaisuilla (taustallaan jälleen uuden ja vanhan yhdistämiseen erikoistunut Eve Sarapää) sekä uuden ajan yhteisöllisyydellä, onhan katolle muodostumassa omanlaisensa yhdyskunta.

”Design on ainutlaatuinen”, Rotkirch ylistää. ”Jos vertaa vaikka Taidetehtaan kerrostaloihin, tämä erottuu ympäristöstään. Kun ollaan vanhankaupungin vieressä, pitäisi olla näyttävämpää kuin keskusta nyt.”

Puurakentaminen on yhä ajankohtaisempaa hiilineutraaliustavoitteen takia, mutta hankkeesta tekee erityisen myös sitä ympäröivä kaupunginosa. Toisin kuin pysähtyneisyyttä potevalla asemanseudulla, Mannerheiminkadun tuntumassa koko kehittyvä alue on heräilemässä. WSOY-talon kulmille tuntuvat jo nyt navigoivan nuoret luovat, jotka ovat pettyneitä siihen, ettei Taidetehtaasta tullut innovatiivisen kaupunkikulttuurin keskusta.

”Kuulun heihin”, Rotkirch tunnustaa. ”En koskaan käy Taidetehtaalla muuten kuin leffassa. Alue on syrjässä, ja kaiken lisäksi nimi on paradoksi. Taiteen näkökulmasta hienointa alueella ovat olleet isot vanerilevyseinät, joita pystyi spreijaamaan. Porvoossa yksityisomaisuuden spreijaaminen on iso keskustelu, mutta samalla ei anneta paikkoja, joissa se olisi laillisesti mahdollista.”

Rotkirch muistuttaa, ettei Collin ole Mannerheiminkadun-hankkeensa kanssa yksin, sillä niin kutsutussa Teboilin kulmassa tapahtuu myös. Haastatteluiltana on juuri tullut tieto, että kaupunkikehityslautakunta on päättämässä asemakaavatyön käynnistämisestä korttelin käyttötarkoituksen muuttamiseksi. Uudisrakentaminen muodostaisi yhtenäisen kulmakorttelin suojellun huoltamorakennuksen ympärille. Havainnekuvan perusteella tontille kohoaisi korkeita kerrostaloja, huipullaan penthouse-huoneistoja ranskalaisilla parvekkeilla. Katutasoon puolestaan syntyisi laadukasta liiketilaa.

”Spotti on erinomainen”, Rotkirch kannustaa. ”Se on yksi niitä paikoista, joissa liikun muutenkin päivittäin monta kertaa — jos ei muuten, niin siksi, että sinne ajaa helposti Vanhasta Porvoosta ilman liikennevaloja. Tällä hetkellä kontrasti Välikadun päädyssä olevan Runo-hotellin ja Citymarketista alkavan keskustan välillä on kauhea, joten sidosalueen uudistaminen on hyvä juttu. Kun tulija saapuu Porvooseen, ylittää Mannerheiminkadun sillan, ja näkee ensimmäisenä Cittarin, se ei ole kovin inspiroivaa.”

Kerron Rotkirchille, että kiinnostuin itse Porvoosta asuinpaikkana nähtyäni kuvat henkiin herätetystä asemarakennuksesta. Silloinen asukkaista tyhjä rakennus jännittävine miljöineen vakuutti amsterdamilaisen, että Porvoossa on jotain kiinnostavaa meneillään. Sittemmin kävi ilmi, että myös junnaavaa — mutta että junnaamiseen voi vaikuttaa tekemällä itse omaa kaupunkiaan.

Rotkirch komppaa.

”Politiikassa tehdään vain sitä, mikä sillä hetkellä on poliittisesti korrektia. Kun jokin asia on poliittisesti edullista, se runnotaan läpi, vaikka se aiheuttaisi miten paljon riitelyä. Jos taas jostain asiasta seuraa liikaa eripuraa, eikä se edistä agendaa, se ammutaan alas ennen kuin on lähtenyt lentoonkaan.”

Väistämätön seuraus on individualismi.

”Itse keskityn ainoastaan siihen, että pääsen eteenpäin siinä, minkä olen tiekseni valinnut. Eniten elämässä on harmittanut, jos ei-toivottu lopputulos on ollut seurausta siitä, että olen kuunnellut muita. Jos tekee muiden mukaan, syyttää myöhemmin heitä, vaikka on itse päätöksen takana. Elämästä tulee helpompaa, kun lakkaa osoittelemasta sormella.”

Silti italialainen veri alkaa virrata, kun Rotkirchia houkuttelee puhumaan politiikasta. Mielipiteet lisääntyvät, kun pääsemme aiheisiin, jotka herättävät artistissa eniten tunteita.

”Jos pohditaan Vanhan Porvoon imagon kehittämistä, liiketoimintaan tarvitaan vaihtelua”, hän lataa. ”Vaihtuvuuden puute on asia, joka minua ärsyttää eniten. Ei riitä, että on joku ostostapahtuma kerran vuodessa, Kummitusten Yö tai vastaava.”

Rotkirch toivoisi, että vanhankaupungin perinteisillä ostoskaduilla, Jokikadulla ja Välikadulla, olisi paremmin tilaa uusille tulijoille.

”Olen miettinyt useasta tämän kadun liikkeestä, miten ne pärjäävät sesonkien ylitse. Olen tullut tulokseen, että joko yrittäjä omistaa kiinteistön, tai sitten kyseessä on harrastus, ja todellinen tulovirta tulee muualta. En keksi muuta selitystä sille, etteivät liikehuoneistot liiku eikä tilalle tule sellaista, mille olisi ympärivuotista kysyntää.”

Rotkirch painottaa katselevansa vanhaakaupunkia kaksi-kolmekymppisten, alkutaipaleella olevien yrittäjien näkökulmasta. Jos liikeidean kanssa jää odottelemaan liikehuoneiston vapautumista, hän virkkoo, voi olla varma, että bisneksen käynnistyminen siirtyy hamaan tulevaan.

”Edes tämä huoneisto ei ollut vapaana, vaan otin sen kyynärpäätaktiikalla. Tarjosin enemmän ja säännöllisempää tuloa kuin edellinen vuokralainen.”

Kyynärpäätaktiikan mahdollistavat kontaktit. Kontaktit taas jakautuvat kieliryhmittäin.

”Tämä on ruotsinkielinen kaupunginosa, ja kaikki naapurit tässä ympärillä ovat ruotsinkielisiä. Onko siis ihme, että asunnot ja liiketilat liikkuvat ruotsiksi? Tämä tila esimerkiksi löytyi niin, että kaverin silloinen pomo omisti viereisen huoneiston. Hän ei ollut kiinnostunut vuokraamaan omaansa, mutta tämän huoneiston omistaja oli.”

Taustojakin selviteltiin.

”Löytyi yhteinen tuttu, joka kertoi, että olen rehti ja kiva. Lisäksi ollessani rakennusmateriaalinmyyjänä olimme nähneet useita kertoja.”

Kuulostaa tyypilliseltä pikkukaupungin luottamuskulttuurilta. Kaupunkikehityksen näkökulmasta lopputulos voi kuitenkin olla tunkkainen.

”Jos täältä onnistuu saamaan liikehuoneiston, sitä ei ole varaa päästää käsistään. Jos kerran luopuu, takaisin ei varmuudella saa.”

Rotkirch hörppii kahvia ja osoittaa liiketilan takimmaista huonetta. Hän sanoo olevansa siihen kolmekymmentä senttiä liian pitkä.

Huoneiston kellarimainen tunnelma, holvikaaret ja rapatut seinät ovat kuitenkin asioita, joihin artisti on mieltynyt. Esiin jätetty tiili viimeistelee ilmeen, jota viskinruskea nahkasohva, konjakinvärinen lattiatalja ja marokkolaistyylinen rahi taittavat asteen pehmeämmäksi. Siis juuri sen verran, että maitoihoinenkin viihtyy tilassa yhtä hyvin kuin naapurihuoneiston airbnb:ssä, jossa jokea ja ihmisvilinää pääsee katselemaan oman sisäänkäynnin ansiosta katutasosta.

Eikö Rotkirch pelkää, että hardcore-äijät marssivat muualle, kun tatuointistudiossa on näin viihtyisää?

”Nykymaailmassa kaikenlaisille asiakkaille löytyy tarjontaa”, Rotkirch kuittaa. ”Kaikkien tarpeita ei tarvitse palvella. Erilaisia visioita on niin paljon, ettei kaikkien toteuttaminen edes olisi mahdollista. Paras vain keskittyä omaansa.”

Perinteinen tatuointiluola vanhaankaupunkiin tuskin istuisikaan. Jopa Rotkirchin liikkeen kyltti on niin huomaamaton, ettei miestä voi moittia ainakaan Vanhan Porvoon historiallisen ilmeen turmelemisesta.

”Itse olen sitä mieltä, että tila on tällä hetkellä parhaassa mahdollisessa käytössä. Vaatekaupassa ei ole kiva, jos tila on hämärä, puoliksi maan alla ja tungettu täyteen rekkejä.”

Taiteilija kuitenkin myöntää, että liiketoiminnan kasvattaminen on jatkuvasti mielessä. ”Haluan pystyä tarjoamaan eri palveluja laadukkaasti toteutettuna. Siihen eivät nämä tilat riitä.”

Rotkirch ei tahdo puhua julkisesti tulevista suunnitelmista, sillä bisnesidea on vasta kehitysasteella.

”Sanotaanko näin, että haluan saattaa saman katon alle erottumiskykyisiä, samanhenkisiä tekijöitä, ja samalla mahdollistaa sen, että jokainen voi toteuttaa itseään. En ole ryhmälaji-ihminen, mutta autan mielelläni muita pääsemään eteenpäin. Asiakkaan näkökulmasta se tarkoittaa uusiin, tasokkaisiin tekijöihin tutustumista, sillä näissä palveluissa luottamus on todella iso asia.”

Tarjoan Rotkirchille termiä: kollektiivinen individualismi.

”Niin juuri!” Rotkirch innostuu. ”Mallissa, jota työstän, pystytään tuomaan ilmaista näkyvyyttä jokaiselle. Yhdestä asiakkaasta pystytään tekemään monta pysyvää.”

Bisnesidean taustalla vaikuttaa kuitenkin vanha, tuttu juurisyy: tarve isompaan vapauteen.

”Tällä hetkellä minulta kysytään monenlaista palvelua, enkä pysty vastaamaan kaikkeen. Tasapainoilen luovempien ja enemmän rahaa tuovien projektien välillä. Kun samassa osoitteessa olisi enemmän tekijöitä, voisi paremmin valita, mihin keskittyy, ja saada silti enemmän voittoa.”

Varsinaista jaettua työskentelytilaa omien polkujensa kulkija ei kaipaa. Tatuointimaailman avokonttoria ei siis ole luvassa. Rotkirch vakuuttaa kuitenkin olevansa aidosti yhteisöllinen ihminen, vaikkakin omalla tavallaan.

”Ajattelen, että your network is your networth. Erityisen ylpeä olen siitä, että jokaisen kontaktini olen luonut itse, mennyt ja esittäytynyt. Kannattaa tuntea kaikki, eri elämänaloilta ja yhteiskuntaluokista. Mitä erilaisempia ihmisiä tuntee, sitä helpompi on soittaa, että tuletko jeesaamaan.”

Ja Rotkirch puhuu nyt lihaa ja verta olevista ihmisistä, ei someprofiileista. Siksi hän on myös kiitollinen, että on päässyt tatuoimaan ihmisiä, jotka viihtyvät virtuaalisilla alustoilla suurine seuraajajoukkoineen. Sellaiset kontaktit ovat kullanarvoisia, jos itse hengittää paremmin isommassa yksityisyydessä.

”Kannattaa valita tarkoin ne, jotka päästää lähelleen. Ne, joiden kanssa viettää suurimman osan ajasta, vaikuttavat itseen eniten.”

Artistilla itsellään vaikuttaa olevan hyvä porukka kasassa. Liiketoiminnan laajentamista hidastaakin tällä hetkellä lähinnä se, että suuret liiketilat ovat vanhassakaupungissa kiven alla.

”Pitkin hampain lähden täältä, jos niin täytyy.”

Artikkeli on julkaistu alunperin Riverå Slow Local Urban Magazine-lehden 11.3.2022 ilmestyneessä numerossa (1/2022), ss. 14-24.

COPYRIGHT NOTICE

Riverå Slow Local Urban Magazine, 2022-2023. All Rights Reserved. 

The copyright to all copyrightable material (“content”) on this website is property of the publisher. Do not copy, reproduce, distribute, publish, display, perform, modify, create derivative works, transmit, sell, offer for sale, or exploit the content in any other way without the copyright holder’s prior written permission. 

For permission to use the content, please contact: juli (at) riveramagazine.fi.

Photography by Annika Blåfield.