Hapsu ja Kultapallo. Nimi kuulostaa lastenkirjalta, tai vähintään lasten sadulta aikuisille. Ainakaan ensimmäisenä eivät tule mieleen olemista ja rakkautta koskevat, miltei sokraattiset dialogit, joissa nainen ja mies keskustelevat ja yrittävät tavoittaa toisensa sukupuolen yli ja ohitse.

Kirjan tekijä Tommi Laine puhuu tuonsukupuolisuudesta. Se on hänen oivaltava ja humoristinen terminsä heteroseksuaaliselle rakkaudelle, joka ei mahdu kulttuurisen käsitettävyyden kehikkoon, siis lineaariseksi ymmärrettyyn romanttisen rakkauden narratiiviin, jonka laskoksissa majailee vääjäämätön vastakertomuksensa. Kun rakastuminen johtaa kiivaasti tihenevään eroottiseen suhteeseen, seurauksena on helposti seksuaalisen yhteyden ylikorostuminen, joka puolestaan johtaa kohtaamattomuuteen fyysisen sfäärin ulkopuolella. Se taas ajaa kokijansa ”Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta” -tyyppisiin johtopäätöksiin — eksistentiaaliseen yksinäisyyteen, joka paljastaa kasvonsa, kun symbioottinen rakastumisvaihe on ohitse. Tuonsukupuolisuus tähyilee yli kaavamaisen matriisin, jonka sisään on rakennettu oma tuhonsa, biologis-psykologinen aikapommi.

Hapsu ja Kultapallo on saanut alkunsa rakastumisesta, Laine kertoo. Samalla se esittää kysymyksen, tuleeko rakastumisen välttämättä johtaa johonkin, vai voisiko sen ottaa sellaisenaan: toimenpiteitä vaatimattomana tilana, jota leimaa olevan hyväksyminen niin kuin se on. Hapsu ja Kultapallo eivät problematisoi tunnettaan. Rakastumisen tärkein funktio on nähdyksi tulemisen kokemus.

”Haluaisin ajatella, että rakastuminen on aina hyvä asia”, Laine sanoo. ”Vaikka siihen sisältyisikin destruktiivisia elementtejä, rakkaus luo näyttämön avautumiselle ja siitä syntyvälle todelliselle vuoropuhelulle. Monesti rakastuminen on isojen, elämänkokoisten hyppyjen takana — sellaisten, jotka muuten jäisivät tekemättä.”

Mutta entä, jos rakastumisen kakusta pystyisikin poimimaan kirsikat? Siis sen eksistentiaalisen laajenemisen, joka yleensä tyrehtyy, kun hormonit eivät enää pitele ihmistä poikkeustilassa; hypyn tuntemattomaan, joka sijaitsee muualla kuin toistensa lähellä hyrisevissä geeneissä.

Hapsussa ja Kultapallossa näin tapahtuu, sillä teos on Laineen toivorikas tulkinta ihmisen sisäisistä mahdollisuuksista; rakkaustarina, jossa rakastumisen kliimaksi ei ole lisääntyminen, vaan kasvu, jonka ihminen suo itselleen ja toiselle.

Laineen teoksessa ekspansio tapahtuu dialogin kautta. Hapsu on se, joka kysyy kysymyksiä, ja Kultapallo vastaa. Dialogin kautta hahmot kurottavat lähemmäksi toisiaan, mutta myös jotain kahta ihmistä suurempaa.

”Miehenä Hapsu ei edusta sankaristereotypiaa”, Laine luonnehtii. ”Hän ei tule kuulluksi miehisen habituksen takia, tai lunasta sillä oikeutta dialogissa. Kultapallolla on selvemmin sukupuolitettu olemus, ja hän on tietoinen naisellisuudestaan. Hapsun tavoin hänkään ei kuitenkaan käytä sitä työkaluna. Ihmisyys toteutuu ennen sukupuolta.”

Teoksen alussa Hapsu ja Kultapallo seisovat puistossa ”olemassaolon kirjokoneen” äärellä. Koneessa on kaksi psykomagneettista pyörää, jotka sisälleen astuttaessa paljastavat, missä rooleissa on eniten vetovoimaa tutkittavien välillä kyseisenä päivänä. Kaksikko antautuu testattavaksi ja läpivalaisee magnetisminsa.

Seksuaaliromanttisen osuman näkökulmasta tulos on pettymys — vaan ei Hapsulle ja Kultapallolle. Magneettikuva osoittaa, että vetovoima on luonteeltaan ailahtelevaa: tulema on satunnainen, hetkellinen, kontingentti, aivan kuten olisi ollut seksuaaliromanttinen lopputulos.

Se, joka pettyy ja turhautuu, on lukija oletusarvoineen, ja juuri se on Laineen tarkoitus. Hän tahtoo osoittaa, kuinka paljon janoamme miehen ja naisen välisen jännitteen kuvaukselta eroottista tai romanttista draaman kaarta: sitä samaa ”asioiden etenemistä”, jolla usein arvotamme suhteitamme tosielämässä.

Hapsun ja Kultapallon suhde ei perinteisessä mielessä etene, koska rakkaus ja sen kaikki muodot ovat olemassa jo: potentioina, vaikka sitten purkautumattomina. Voidaan siis siirtyä kiinnostavampaan kysymykseen: entä sitten? Mitä annettavaa meillä ihmisillä on toisillemme?

Laine kertoo, että on halunnut rakentaa Hapsun ja Kultapallon välille visuaalisina viitteinä havaittavan luokkaeron. Hapsu on hapsottava, Kultapallolla puolestaan on kultainen ja sädehtivä aura. Shakespearesta asti olemme tottuneet näkemään romanttista rakkautta nimenomaan siellä, missä historialliset ja materiaaliset seikat eivät ole rakastavaisten puolella, mutta Laine tahtoo murtaa myös tuon odotushorisontin. Ei, tämä ei ole kertomus duunarista ja ladystä tai epäyhteensopivien vastakohtien viettelyksestä. Ulkoisten eroavaisuuksien tärkein merkitys on alleviivata maailmojen saumattoman kohtaamisen mahdollisuutta: kun luovumme valmiista käsikirjoituksista ennalta-annettuine vuorosanoineen, voimme nähdä tilanteet puhtaina, tosiolemuksensa valossa.

Laineen teos on kirjastoluokituksessa kategorisoitu sarjakuvaksi, mutta luokitus on yhtä epäosuva kuin yritys pakottaa Hapsu ja Kultapallo Hollywood-filmin rakkauteen. Ensimmäiset kaksikkoa esittävät kuvat teksteineen ovat syntyneet munakennopaperille, ja luonnosmaisuus on säilynyt painettuun teokseen asti. Painojälki on korkealaatuista, ja kirjaa lehteillessä tuntuu kuin selailisi Laineen luonnosvihkoa. Vain muutamalla sivulla tekstit on kustantajan pyynnöstä kirjoitettu uusiksi.

Intiimiä, luonnosmaista vaikutelmaa lisää Laineen hyödyntämä sekatekniikka. Tussi, vesiväri ja akvarelliliitu muodostavat utuisia pastellipintoja. Japanilaisen siveltimen hienovarainen liike sekä herkkä ja runollinen värimaailma sopivat filosofisten pohdintojen pariksi. Ensimielleyhtymä ovat lastenkirjailija-kuvittaja Elsa Beskowin maagisrealistiset illustraatiot, esimerkiksi Uinu paju pienoinen (Sov du lilla videung), joissa kaksi vastakkaista todellisuutta kohtaavat.

Kertapiirtämällä syntyneitä teksti- ja kuvalehtiä ole suunniteltu kirjaksi, mikä näkyy ilmavuutena valmiissa teoksessa. Lastujen yhteenkoostaminen ja dramaturginen jäsentely on tapahtunut kustantajan toimesta, ja kaari kestää yllättävän hyvin. Myös sallivan väljä taitto on kustantajalta täysosuma. Parhaimmillaan teosta voi lukea kuin Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssiä: itsenäisinä, aforistisina kuva-ajatelmina yhtä hyvin kuin juonellisena kertomuksena.

Laineen teos on rikkaimmillaan yhdistellessään jokapäiväistä ja maailmankatsomuksellista ainesta monimerkityksisiksi kokonaisuuksiksi. Assosiatiiviset siirtymät konkreettisesta abstraktiin ja takaisin sekä niiden synnyttämät uudissanat tuovat tuulahduksen lapsen mielikuvituksesta. Kultapallo ottaa puhelun auringonkukan välityksellä, Hapsu muotoilee itsenäisyysjulistuksen hiivasta, ja häntä haastatellaan ulkoavaruuden uutisiin ihmisen sisäavaruudesta. Maailmojen rumpu soi kaksikon pohdiskellessa syntyjä syviä, välillä myös tiukasti toistensa sylissä, mutta toisaalta Kultapallo osaa ”mennä Hapsun luo niin ettei se hänestä tuntunut tilan vaatimiselta…jota oli vaikea antaa kun oli ihan nurkassa.” Kun Hapsu kehottaa Kultapalloa kulkemaan luokseen yksinäisyyden sillan yli, silta on esitetty Hapsun selän kaarena.

Saint-Exupéry kirjoitti silloin, kun ei lentänyt, ja samoin ovat syntyneet Laineen työt: ajatustiivistyminä sepän työn lomassa. Ranskalaisen mestarin perintö näkyy maapallon ja muun universumin sekä yksilön ja yhteisön välisen suhteen pohdinnassa: Hapsun ja Kultapallon ei-romanttinen rakkaus tähyää väistämättä kahden ihmisen kollektiivin yli.

Verrattuna mahdolliseen esikuvaansa Laineen teoksen ajattomuutta syö kuitenkin paikoin tarpeettomasti alleviivautuva spirituaalisuus. Siinä missä Saint-Exupéryn riisutun filosofiset kiteytykset vaativat avautuakseen joko kirjallisuudentutkimuksellista eksegetiikkaa tai rutkasti elinvuosia (kuka muuten ymmärtäisi, että häipyminen B612-asteroidilta oikuttelevan ruusun käytöksen vuoksi on repivän intohimosuhteen kuvaus?), Laineen teos ei jätä lukijalleen yhtä paljon tulkinnanvaraa. Vertailu vuosisadan merkittävimpiin kirjailijoihin kuuluvaan Saint-Exupéryyn ja yhtä merkittävään teokseen on tietenkin epäreilua, mutta lajityyppi on harvinainen, eikä Laineen teokselle tahdo löytyä vastineita aikalaiskirjallisuudesta.

Myös kustantaja on katsonut tarpeelliseksi ottaa kantaa henkisyyden ja hengellisyyden väliseen rajanvetoon. Toimittaja Ville Hännisen laatima esipuhe avaa kiinnostavasti Laineen taustaa käsi- ja taideteollisuusopintojen, graffititaiteen ja yhteisötaiteellisten projektien välimaastossa, mutta painopiste on Laineen henkisessä polussa ja sen heijastumissa Hapsun ja Kultapallon kerrontaan.

Valintaa voi pitää perusteltuna teoksen taiteellisen arvottamisen kannalta, vaikka taustoitus — ehkä tahattomastikin — rajoittaa tarjoutuvia lukureittejä. Kun kuvallinen ja kirjallinen ilmaisu on ajoittain korostuneen esoteeristä, esipuheen antamat raamit ehdollistavat lukutapaa entisestään.

Kysymys siitä, voiko maailmankatsomuksellisesti sitoutunut kulttuurituote olla taidetta, on ajasta aikaan relevantti. Perustelluin puolesta-argumentti lienee näkemys, jonka mukaan maailmankatsomus on taideteoksessa aina läsnä, saisi se hienovaraisia tai julkilausuttuja ilmentymiä. Teos ei siis voi paeta omaa maailmankatsomuksellisuuttaan, se voi ainoastaan pyrkiä häivyttämään sitä. Tästä näkökulmasta esimerkiksi normatiivisen rakkausnarratiivin uusintaminen olisi implisiittinen maailmankuvallinen valinta, myöntäisi se oman ideologisuutensa tai ei.

Niinkin on ajateltu, että tietyt ihmis- ja maailmankuvalliset sitoumukset ovat taiteen ennakkoehto: että esimerkiksi humanismi on sitoumus, joka kaiken taiteen on allekirjoitettava. Sekin on kuitenkin aatesuunta, jota yhä ajankohtaisemmin syin on kyseenalaistettu esimerkiksi ekofilosofisesta suunnasta, joten kysymys taiteen ja ideologian suhteesta jäänee lopullisesti ratkaisematta.

Hapsussa ja Kultapallossa ilmeisin ongelma olisi ollut vältettävissä valikoimalla kuvat ja tekstit astetta yleisfilosofisemmin painotuksin, jaksaahan esimerkiksi Saint-Exupéryn norsun niellyt käärme kaikkine psykoanalyyttisine ulottuvuuksineen pohdituttaa vielä kahdeksan vuosikymmenen jälkeenkin. Nyt riskinä on, että laajemmat ajatuskaaret hukkuvat ja trivialisoituvat huomion kääntyessä minän ja toisen suhteesta transsendenttiin sekä teoksesta tekijään.

Spirituaalisuuteen fokusoivan esipuheen valossa päähenkilöiden keskinäinen yhteys on näet helppoa redusoida henkiseksi. Muodostuu länsimaiselle rakkauden historialle liiankin totunnainen hierarkia, jossa eroottinen rakkaus on alimmalla asteella, taivaallinen ylimmällä. Näin nähtynä Hapsu ja Kultapallo lankeavat jonnekin välille, pyristelemään irti kannibalistisesta romanttisesta rakkaudesta, ja kurkottamaan eettisen kautta jumalalliseen.

Tulkinta ruokkii täsmälleen sitä henki/ruumis -dikotomiaa, josta Laine hahmojensa avulla pyrkii eroon. Kyseessä ei olisikaan avoin dialogi määritelmiä pakenevan äärellä, vaan opettavainen rakkauden aapinen, jossa askeleet ovat valmiiksi tiedossa.

Kuten Platon, joka Pidot- ja Faidros-dialogeissaan määritteli erôksen lihallisten ja henkisten vastavoimien väliseksi liikkeeksi — siis kokonaan toisin kuin platonisen rakkauden nyky- ja arkikielinen käsite antaa ymmärtää — myöskään Laineen tarkoitus ei liene kohottaa hahmojaan maallisen yläpuolelle. Päinvastoin, teoksen hurmaava hauskuuttavuus syntyy nimenomaan arkisten ja filosofisten pohdintojen sekoittumisesta — ”paradoksaalisista tilannekuvista”, kuten Laine niitä nimittää.

Taiteilija itse mainitsee esikuvikseen Hugo Simbergin ja Outi Heiskasen — molemmat nimenomaan taidegraafikkoina. Katsojalle Laineen töistä pilkahtelevatkin vaikutteina sekä Simbergin naivismi että kummankin graafikon fantasiakuvien unen- ja tarunomaiset piirteet. Olemisen mysteerin pohtiminen yhdistettynä taustalla väijyvään, ajoittain tummia sävyjä saavaan seksuaalisuuteen on Simbergin ja Heiskasen ohella myös Laineen töiden ominaisuus, vaikka se peittyykin herkästi, jos teosta lähestyy tiukan genrejaottelun lävitse.

Siihen Hapsu ja Kultapallo ei nimittäin luonnostaan taivu, vaikka Laine vitsaileekin, että parivaljakko on kuin Teuvo Koskisen Miina ja Manu. Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että teoksen lopussa kaksikko seisoo vaatekaupassa katsellen rekkiä, josta roikkuu ”ihmissuhteellisuusteoriapaitoja”? Niissä on teksti: Do not give up, but let it be. Toisiinsa palautumaton pari pohtii, onko kyse ”paradoksipcidoista” vai ”yhtäaikaismerkityspaidoista.” Ja Hapsu kysyy, poikkeuksellisesti: ”Osaatko vaalia tätä hetkeä; häiritsemättä sitä tarkoituksen painolla, joka itsestäänselvänä oikeutuksenaan pitää oman painonsa?” Seuraavalla aukeamalla hän hyppii jäälautalta toiselle, silmät ummessa, Kultapallon katsoessa kohti.

Laine sanoo, että päätyö Porvoon vanhalla rautatieasemalla sijaitsevassa sepänpajassa heijastuu teoksen asetelmiin, sillä se mahdollistaa kirjankin kuvaamat, ennakkoasetelmista riisutut kohtaamiset ihmisten välillä. Asema-alueen ”viimeiselle mohikaanille” työtila ympäristöineen pursuaa symboliikkaa ja metaforiikkaa. Vaikka asemanseutu elävänä arjen yhteisönä onkin käytännössä hävinnyt, Laine mieltää toimensa yhtä vahvasti yhteisöllisenä kuin samalla paikalla 1800-luvulta saakka seisseiden pajojen sepät todennäköisesti mielsivät.

”Agraariyhteisössä seppä oli äärimmäisen ratkaiseva toimija. Nyt hahmo on marginaalinen. Ajattelen, että ihmisten kohtaajana roolini on kuitenkin samalla tavalla ratkaiseva. Joku saattaa tulla tänne ostamaan kynttilänjalkaa, mutta yhtäkkiä valo onkin tärkeämpi asia kuin varallisuutta korostava jalka.”

Artikkeli on julkaistu alunperin 11.3.2022 ilmestyneessä Riverå Slow Local Urban Magazine -lehdessä (1/2022), ss. 70-75.

COPYRIGHT NOTICE

Riverå Slow Local Urban Magazine, 2022-2023. All Rights Reserved. 

The copyright to all copyrightable material (“content”) on this website is property of the publisher. Do not copy, reproduce, distribute, publish, display, perform, modify, create derivative works, transmit, sell, offer for sale, or exploit the content in any other way without the copyright holder’s prior written permission. 

For permission to use the content, please contact: juli (at) riveramagazine.fi.

Photography by Annika Blåfield.